Karhun kiepautukset 34 k NUTS KK 2019

Telakalta taistoon

Elämällä on omat suunnitelmansa. Vuoden 2019 kisoihin osallistumiset oli suunniteltu ja juokseminen loppui kuin seinään uuden vuoden aattona 2018. Kävin juoksemassa jo hieman kipuilevalla jalalla ja lopputulema oli vuoden vaihde pakastevihannespussi jalkaterän ympäri kiedottuna. Tuumasin, että jospa se tästä kuitenkin parissa viikossa paranisi. Ei, ei ja ei. Jalka röntgenkuvattiin rasitusmurtuman pois sulkemiseksi. Röntgenin jälkeen pääsin magneettikuvaukseen. Tämä pystyi osoittamaan koukistajajänteiden ympärillä voimakasta turvotusta. Vielä oli selvittämättä vaikein asia, miksi yhtäkkiä jänteet olivat näin reagoineet, olinko tehnyt jotain väärin, olinko juossut liikaa? Miksi jalka ei oireillut lainkaan silloin, kun taitoin eniten kilometrejä? Kävely sattui päkiään, varpaita vihmoi ja sähköiskumaisia kipuja tuntui pitkin päivää. Odotin kivutonta päivää. Kuumottavin ajatus oli, milloin pääsisin juoksemaan. Onneksi oli talvi pahimmillaan ja polut runsaan lumikerroksen peitossa. Olin jääräpäisesti päättänyt, että pyöräilisin töihin ympäri vuoden, säässä kuin säässä. Luultavasti kykenemättömyys juosta, se pahamainen telakka, antoi lisäpontta pyöräilyyn. Tunkkasin aivan käsittämättömissä lumipuuroissa ja suolavelleissä tieni töihin ja aloin jopa pidentää matkaa, että saisin oikein kunnin hikitreeniä päivittäin. Näin jälkikäteen ajateltuna se todellakin kannatti. Melkoisen henkisen väännön jälkeen löysin itseni myös kuntosalilta. Alkuvuosi alkoi noudattaa vuoden 2018 kaavaa, jolloin myöskin olin telakalla ja aloin saliharjoittelun, jota pidän mielenterveyden viimeisenä oljenkortena. 

Masentuneet olot seuraavat väistämättä, kun vamma ei osoita mitään paranemisen merkkejä ja mielen on vaikea päästää irti juoksemisesta. Eräänä sunnuntaina heräsin luonnottoman aikaisin tunteeseen, että minun on pakko päästä juoksemaan. Kiskoin juoksuvaatteet päälle ja kuuntelematta järjen pienintäkään pihahdusta, olin jo kiskomassa kilometrejä. Lopputulema oli masentava ja kivut jatkuivat. Himos WinterTrail oli jo jäänyt väliin, mutta olin sentään paikalla kannustamassa miesystävääni, jonka hienosta juoksusta olen aidosti iloinen. Kuitenkin mielessä kaihersi, pääsenkö enää koskaan juoksemaan. 

Apua tilanteeseen löytyi ArtFysion fysioterapeuteilta. Kävin juoksuanalyysissa ja jalkojen toiminta tutkittiin tarkoin. Aloin saada järkevän selityksen vaivoilleni ja mikä parasta, harjoitteita, joiden avulla kipuja pitäisi alkaa saada kuriin ja jalkaterän toimintaa korjattua siten, että jatkossa vaivalta vältyttäisiin. Aloitin harjoittelun ehkäpä liiankin tunnollisesti, halusinhan päästä juoksemaan. Tein harjoitteita jatkuvasti töissä ja kotona. Ihana fysioterapeuttini Tuula jaksoi kannustaa minua vaikeina hetkinä. Jumppasin jalkoja pallojen avulla ja vähitellen muutosta alkoi tapahtua. Olen löytänyt jaloistani aivan uusia ulottuvuuksia ja lihaksia, joita en osannut aktivoida aiemmin. Mieli alkoi virkistyä.

Sain tutumaa juoksuun juuri ennen BodomTrailia, mutta jouduin tekemään ikävän päätöksen juosta matkasta vain 12 km. Se sujui ilolla ja kevyesti. Olen tyytyväinen aikaani ja maalissa olin 12. naisista. Bussin lähtiessä kisapaikalta satoi sankasti lunta. Mietin bussin suloisessa lämmössä, että Karhunkierrokselle olisi alle kuukausi aikaa. Juoksun onneen sekoittui haikeutta. Rakkaani oli saanut jalkavamman vähän ennen Bodomia ja hänen osallistumisensa myös Karhunkierrokselle estynyt. Kummallakin riitti näissä pohdittavaa ja keskusteltavaa. Onneksi pystymme tukemaan toisiamme. Itse joutuisin jo toista kertaa pudottamaan matkan 34 kilometriin. Tiesin, että 55 kilometriä olisi ollut mahdollisesti liian kova rasitus juuri kuntoon tulleelle jalalle, joten vaikeat tunteet oli vain siedettävä. On hämmentävää, kun tietää olevansa kunnossa, mutta kuitenkaan ei vamman takia ole kykenevä siihen, mitä kunto sallisi.

Karhua hikoiluttamaan

Kuusamon tutut maisemat ja läskipyöräily innostivat kisaa edeltävinä päivinä. Ylämäkiin nämä pulskiyksilöt olivat sangen raskaita, mutta alamäkiin oli niilläkin hauska päästellä. Huomasin kyllä kaipaavani omia maastopyöriäni. Heikki saapui torstaina Vesan ja Paavon kyydillä ja halusin heti esitellä hänelle läskit. Kyllä meitä nauratti näillä tunkkaaminen. Perjantaina kävimme Heikin kanssa kannustamassa perusmatkalaisia alkukilometreillään. Myöhemmin siirryimme seuraamaan GPS-palleroiden etenemistä kartalla. Illalla jännitys alkoi tiivistyä ja kisamateriaalin haun jälkeen laittelin varusteita valmiiksi. Perjantain lämmin ja aurinkoinen sää olisi yöllä muuttumassa kylmäksi ja saderintamat lähestyivät vääjäämättä. Ei enää harmittanut, että en ollut pakannut juoksushortseja mukaan.

Kisa-aamut menevät aina nopeutetusti. Mitään yletöntä kiirettä ei kuitenkaan muodostunut ja Heikki lähti kanssani kisakeskukseen, josta hän saisi kuljetuksen Konttaisiin huoltopisteelle. Onnentoivotusten jälkeen siirryin kisabussiin, jossa oli mukavan jännittynyt tunnelma ja puheensorinaa. Juttelin vierustoverini kanssa ja totesin mielessäni, että oikeastaan sää on hyvä, eikä lumestakaan ole haittaa, kuuluisasta munahangesta puhumattakaan. Lähtöpaikkaa oli viime vuodesta siirretty ja aloituksessa oli lyhyt asfalttiosuus. Muutos oli mieluinen, kuten aivan ratkaiseva seikka, että sain vielä edellisenä päivänä lähtöryhmäksi B:n, jossa olin juossut myös edellisvuonna. Samassa lähtöryhmässä juoksijoiden eteneminen oli sopivaa vauhtia, joten saatoin edetä omalla tahdillani helposti alusta alkaen Lähdin juoksuun pitkissä trikoissa ja teknisessä pitkähihaisessa paidassa, vedenpitävän takin olin riisunut vain minuuttia-paria ennen starttia ja sullonut sen kylmän rauhallisesti reppuun. Koko juoksun ajan satoi enemmän tai vähemmän. Jos taukoja oli, en niitä huomannut. Pukeutuminen osui nappiin (jos tyylipisteitä ei lasketa), eikä juoksun aikana ollut kylmä. Vaikeudet alkoivat vasta maaliin päästyä, mutta eipä mennä asioiden edelle. 

 

Ensimmäiset 10 km sujuivat hyvällä vauhdilla ja iloisin mielin, silloille ei ollut ehtinyt tulla jonoa, portaissa jaksoi vielä hyvin ja ympärillä oli iloista juttelua. Toisinaan juostessa alkaa musiikki soida päässä. Tällä kertaa korvia soitatti Mission Impossiblen tunnari! Askeleeni eivät ehkä viuhtoneet samaan tahtiin kuin Cruisella ja vedin selälleni riippusillalla, joka oli sateesta äärimmäisen liukas. Jo yli vuoden kipuillut oikea olkavarsi räsähti kaatumisessa ja sähköiskutteli oikeaan kyynärpäähän saakka vielä monta kilometriä. Havaitsin, että jalat edelleen toimivat kivuitta ja pistelin tyytyväisenä kilometrejä menemään.

Siemailin urheilujuomaa, mutta vältin syömästä. Eväänä juomarepussa olisi ollut hyväksi todettu Trekin vegaaninen kaurapatukka sekä Clifin blokseja. Söin jossain 18 - 20 km paikeilla yhden bloksin, mutta makeus alkoi etoa ja päätin pärjäillä syömättä ainakin Konttaisen huoltoon saakka. Reitille kuului montakin pitkospuujaksoa. Joillekin osuuksille oli ajettu soraa, joka oli jalkojen alla hyvin pehmeää. Jossain vaiheessa alkoi tuntua, että ylämäkiä on pakko olla suhteessa enemmän kuin alamäkeä. Oltiin kuitenkin menossa enimmäkseen ylös ja joskus vähän hankalasti alas. Raskainta oli syheröpolku, joka kiemurteli ylämäkeen tarjoillen Kuusamon hienointa juurakkoa ja kivikkoa. Olin lukenut jostain, että maaston muotojen ja olosuhteiden seurailu auttaa jaksamaan paremmin kuin sisäisten tilojen ja kehon toiminnan tarkkailu juostessa. Mielestäni kumpaakin, olosuhteita ja sisäistä tilaa, on syytä pitää silmällä. Havaitsin upeiden juurien lisäksi, että yhtään ei väsyttänyt ja olin edennyt mielestäni mukavaa ja tasaista tahtia. Huonot hetket ja pahoinvointi, jotka viime vuodelta olivat tuttuja, loistivat poissaoloaan. Konttaisen huoltoon laskeutuminen jyrkkää ja kivikkoista rinnettä oli edessä yllättävän nopeasti ja tästä olisi enää 7 kilometriä maaliin. 

Huoltoon saapuessa Heikki bongasi minut heti ja ehdimme pikaisesti vaihtaa kuulumiset. Rakkaan näkeminen ilahdutti ja antoi voimia. Kummankin oli kuitenkin jatkettava, minä kohti seuraavaa ylämäkeä ja Heikki jatkoi juoksijoiden juomapullojen täyttöä. Huollossa täydensin juomia ja otin kaksi keksiä, jotka ihme kyllä eivät aiheuttaneet huonoa oloa. Konttaiselta Rukalle on mielestäni sprinttimatkan maastollisesti vaikein osuus. Köysiin tukeutuen tunkkasin itseäni ylös. Olisinpa ripeämpi! Köysiä oli myös hankalimmissa, kivikkoisissa alamäissä. Liukkautta en juuri kerennyt pelätä. Muutenkin kaatumisen pelko antoi jo Vaarojen maratonilla periksi, joten eteneminen on henkisesti helpompaa. Mäkeä, mäkeä ja nousua Valtavaaralle, jossa tuuli puhalsi ihanasti ja maisema oli täysin usvan peitossa. Viime vuodelta muistan kauniit maisemat, nyt niistä oli vain aavistus ja tunne jossain korkealla olemisesta. Meitä oli vain muutamia samaan aikaan nousussa, joten tunnelma oli hiljainen ja jotenkin maaginen. Tässä vaiheessa alkoi tuntua, että maaliin ei ole enää pitkälti ja seuraa kauan odotettu alamäkiosuus. Muutamia teknisesti haastavia mäkiä oli vielä tulossa ennen viimeistä nousua Rukalle. Nousun yläpäässä on portaikko ja viimeiset askeleet huipulle olivat kuitenkin siinä. Juoksin polkua alas ja leveämmälle baanalle kohti Rukan kylää. Juoksin kovempaa ja kovempaa, mitään alkavaa kramppia ei koko kisan aikana ollut tuntunut, joten annoin mennä. Siinä se on, sateen kastelema maisema ja punainen matto. Sukelsin sumun läpi maaliin ja minulle ojennettiin Karhu-tölkki sekä mitali kaulaan.

 Kuva: OneVision: Juha Saastamoinen

Olin juossut 17 minuuttia nopeammin kuin viime vuonna ja aikani oli 4:43:48. Sijoitus 36./653 naisista. Olen tyytyväinen. 

Hyvissä voimin lähdin hakemaan varusteitani ja aloin tuntea kylmää. Huomasin vaatteiden olevan aika märät ja viettäneeni melkoisen ajan kylmässä. Pikaisesti juttelin Paavon kanssa, joka oli saapunut 55 k matkaltaan maaliin, kävin kisateltassa syömässä ja poljin mökille. Käsineet olivat matkalla kastuneet ja niitä ei voinut enää käyttää. Perillä kädet olivat turvonneet ja kylmettyneet, enkä meinannut saada ovea auki. Hieroin käsiä, kunnes kipu hieman helpotti ja laskin lämmintä vettä sormille. Edellisvuonna oli todella lämmin sää, tässä vaiheessa aloin kaivata sitä. Käsien ja sormien turvotus ja kipu helpottivat vähitellen ja saunan lämpö vei loput kylmyydet pois.

Kisapyykkiä

Mikä onnistui: 1)Treeniä tuli sittenkin riittävästi ja oikeassa suhteessa lepoon. Ilman telakkaa olisin saattanut intoutua treenaamaan liikaakin. Uskoni fysioterapiaan ja omiin vaikutusmahdollisuuksiini vahvistui. 2) Vältyin ensimmäistä kertaa juoksun jälkeisiltä vatsakrampeilta. En juoksun aikana ottanut ainuttakaan geeliä ja söin vain yhden bloksin ja kaksi keksiä. Aamiainen oli ollut sama kuin ennenkin: kauraa ja banaania. En kuitenkaan tuntenut energiavajetta. 3) Henkinen rentous. Huomasin olevani liikkeellä rennolla ja myönteisellä mielellä. Juoksuun ei liittynyt henkistä stressiä. Toki harmitti, että olin valinnut 34 k matkan, mutta sitä ei juostessa kerennyt miettiä. 4) Tasainen juoksu ja tulos paranivat reilusti viime vuodelta.

Kiitän tässä yhteydessä Heikkiä, kannustaneita ystäviäni ja hullua harrastusta ymmärtäviä työkavereitani, etenkin fysioterapeutteja: Leenaa ja ArtFysion Tuulaa ja Jarmoa. Kiitos lääkäreille Heikki L. ja Mervi F. Kiitän JTR:n mahtavaa yhteishenkeä ja toistemme kannustamista. Kiitos elämälle, jolla on omat suunnitelmansa. Kuten opettajani Michael sanoi: Älä tuomitse tilannetta.

Kohti seuraavaa haastetta.