Kisapakkaus
Pyhä
Tunturimaratonilta palautuminen oli sujunut fyysisesti hyvin, mutta tiesin
lähteväni Nuuksioon aika vähin odotuksin ”välikilpailuna” ennen
Vaarojen maratonia. Kuitenkin mieli alkoi valmistautua koettelemukseen muutamia
päiviä ennen kilpailua: Muistiin palautui tunnelmia viime vuoden Nuuksio Classicista,
joka oli ensimmäinen maastomaratonini ja itseni voittamisen etappi. Vedin
itseni tuolloin aika uuvuksiin, varmasti osaksi fyysistä ja henkistä tottumattomuuttani
ja osaksi silloisista elämäntilanteen kuormitustekijöistä johtuen. Jokin
kuitenkin päässä tuolloin kilahti ja päätin jo seuraavana aamuna, että aion
jatkaa pitkien polkujuoksujen parissa. Tavoitteeksi asetin tälle kerralle
saapua parempikuntoisena maaliin ja mielellään vähintään samassa ajassa. Treeniin
oli kuulunut Pyhä Tunturumaratonin ja Himos Trailin jälkeen vain yksi pitkis 20 km ja tuttuun tapaan
työmatkapyöräilyt ja XC-pyörän ulkoiluttamiset.
Pyörän kanssa palauttelemassa kisan jälkeen 2.9.18
Hikiosuus
Kisaa edeltävän yön nukuin kohtuullisen
vaihtelevasti ja herätessäni tuumasin, että ultran juoksijat ovat jo matkassa,
mitä turhaan viikonlopun aikaista herätystä suremaan. Sitä paitsi olinhan
lähdössä juoksemaan! Lähdin ajamaan
erittäin hyvissä ajoin kohti Hotelli Nuuksiota, mikä olikin hyvä ratkaisu, sillä
onnistuin juuri ennen kisakeskusta harhautumaan reitiltä. Hymyilytti, tässä
vaiheessa harhautumisesta ei ollut haittaa, paljon pahempaa on eksyä
kisareitiltä. Kisakeskuksessa kuulin ultramatkan kärjen eksyneen reitiltä noin
2 km kohdalla reittimerkinnän vahingon takia ja että heidät kaikki oli
puhelimitse tavoitettu ja ohjattu oikealle reitille. Eksyneet saivat
aikahyvityksen lopputuloksissa.
Aamu
oli sateisen sumuinen ja hiukan ennen lähtöä tuli kuurosateita. Nauroin
itselleni mennessäni sateelta suojaan autoon alkulämmittelyiltäni, kun edessä
olisi 42.5 km, monta tuntia juoksua ja ainakin alkuvaiheessa sadetta. Myös
kengät tulisivat kastumaan tai vähintäänkin mutaantumaan, joten niiden
varomisessa ei ollut mitään järkeä. Luin puhelimestani vielä muutaman sopivan
ärhäkän kannustusviestin ja lähdin kohti lähtöaluetta.
Startti
oli jälleen nopeasti edessä. Tällä kertaa lähtöryhmäni oli 2, mikä osoittautui
hyväksi valinnaksi: vältyimme jonoutumiselta kapeilla poluilla. Nuuksio tarjosi
tällä kertaa vähemmän upottavaa polkua, mutta sateiden aikaansaama liukkaus
juurissa ja kallioilla oli nopeasti todettu. Mutta eiköhän taas iskenyt turha
(?) varovaisuus Haukkalampi-Solvallan yhdysreitin portaita laskeutuessa. En
vaan kykene hahmottamaan portaiden reunoja kovassa vauhdissa ja yhtäkkiä
minusta tulee tylsä porrashipsuttelija. Joku juoksijoista keskusteli takanani
kaverinsa kanssa, että ehkäpä jonkinlainen syöksytekniikka olisi hyvä tapa
edetä, mutta minulta jäi kyllä toistaiseksi kokeilematta. Sitä paitsi tässä
kohdin olisi vielä noin 35 kilometriä jäljellä. Huomasin odottavani Solvallan
mäkeä 11 km kohdalla, koska sitten olisi ensimmäinen mentaalinen etappi
saavutettu. Kun viimein tuttujen kaarteiden kautta mäki kohosi edessäni olin
vakuuttunut, että ylösnousemuksen reittiä oli muutettu viime vuodesta
jyrkempään kohtaan! Tämä oli myös todellinen kenkätesti märän kallion takia.
Lopultakin viimeiset metrit ylös nelivedolla ”koppiin” kannustushuutojen
saattelemana ja matka jatkui kirjaimellisesti alamäkeen kohti huomattavasti
teknisempää maasto-osuutta.
Kehossa
tuntui pientä energiavajetta. Aloin siemailla urheilujuomaa vähän tiheämmin ja
se tuntui auttavan hetkellisesti. Olin syönyt aamulla hyvän ja tutun aamiaisen
(kaurapuuroa, banaania, soijajogurttia) jonka voimin tulin lopulta juosseeksi
koko matkan. Tänään tuntui siltä, että ei kannattaisi syödä mitään vatsaoireet
välttääkseni. Energiageelit antoivat kyllä tarvittavaa lisäpotkua ja olin
pullottanut ne, mikä säästi pakkausten avaamiselta ja vähensi riskiä pudottaa
roskaa hikisistä sormista. Välillä
matkan teko hymyilytti, sillä vallan hauskoja kippurajuurisia puita tuli
vastaan sekä hauskoja paikannimiä. Eräs nuori kannustaja jäi mieleeni erityisen
innokkaana: juostessamme lammen rannalta, veden yli kuului ponnekas pojan ääni
”JAKSAA, jaksaa, JAKSAA!”. Kyseessä oli taatusti tuleva polkujuoksija.
Nuuksion
mutkitteleva reitti kulkee kauniissa lampi- ja järvimaisemissa ja näistä pääsee
nauttimaan etenkin ennen 26 km huoltoa. Kaikkiaan Nuuksion kansallispuistossa
on 80 pientä järveä tai lampea. Vaikuttavat näkymät olivat etenkin korkealla
jylhän kaunisrinteisessä Pöksynhaarassa. Rantapolut eivät todellakaan olleet
kovin upottavia tänä vuonna, mutta maastonmuodot olivat pitäneet
rasittavuutensa. Nuuksion reitin vahva puoli onkin vaihtelevuudessa sekä
tasaisessa raastavuudessa, jota kuitenkin keventävät lyhyet vauhtibaanat.
Näillä baanoilla annoin askeleen venyä ja nautin myös paljon niistä hetkistä,
jolloin kanssajuoksijat harventuivat ja oli hiljaista. Nautin yksin
juoksemisesta kilpailussakin, mutta myös yhteishengestä ja kaikesta henkisestä
auttamisesta kilpailijoiden kesken. Tälläkin reitillä kohtasin tuttuja Ylläs
Pallakselta sekä muista yhteyksistä tuttuja kasvoja.
Toisella
huoltopisteellä 26 km kohdalla vaihdoin muutaman sanan kannustajieni kanssa
sekä täytin juomapullot. Seisahtuessa kostea ja lämmin sää sai olon tuntumaan
melkoisen nihkeältä. Onneksi hirvikärpäset eivät pitäneet seuraa koko matkan
aikana. Juostessa ajatuksiin hiipi viime vuoden uppoaminen lantiota myöten
soiseen pehmeään kohtaan reitin noin 30 km tuntumassa. Tällä kertaa kyseinen
paikka ohittui vallan huomaamatta, kenties juuri tähän kohtaan oli rakennettu
uudet pitkospuut. Viimeistään näissä maisemissa oli ajantajuni tyystin
muuttunut tuttuun pitkän matkan polkujuoksumoodiin. Tuntui kuin olisin ollut
metsässä vasta muutaman tunnin. Ilmeisesti intensiivinen keskittyminen polulla
juoksuun ja toisaalta metsän virtaavuus tuottavat tilan, jossa nykyhetken
kokemus vallitsee. Tässä on kenties osa polkujuoksun koukuttavuudesta, sielu
kaipaa tähän meditatiiviseen tilaan pääsyä. Vaikka se on kärsimyksen ja
kipeiden lihasten tie, mielen kiemuroiden ja tunnetilojen kohtaamista.
Kivikosta nousee hetkittäin timantteja.
33,5
km huollossa oli tarjolla makeaa, suklaata ja keksejä. Tunsin pienen nälän
häivähdyksen nähdessäni nämä herkut, mutta jatkoin pelkällä
urheilujuomatäydennyksellä. Maasto oli helpommin edettävää viimeiset 9 km. Soidinsuon
kohdilla oli vielä muutama kipuaminen ja viimeiset kilometrit menivät
lasketellen maaliin, tai ainakin melkein. Totesin kanssakilpailijan kanssa
juostessamme viimeisiä tuhansia metrejä, että kyllä ne vaan pitkiltä tuntuivat.
Lisäksi vasen pohje ja oikea jalkaterä ilmoittelivat vuorotellen
kramppiaikeistaan. Mitään suurta väsymystä en kuitenkaan tässä vaiheessa
tuntenut. Kalliota ja polkua, polkua ja kalliota vuoron perään ja lopulta
odotettu kaarre alamäkeen! Kiihdytin vauhtia kohti maalia, jonne saavuin
hyvävoimaisena ja huojentuneena. Maaliviivan ylitettyäni suuntasin suoraan maistelemaan
sokeripitoista ja vähitellen myös kisalounaalle hotelliin.
Saavutin
tavoitteeni. Aika oli 9 minuuttia parempi kuin viime vuonna (5:40).
Kisapyykki – mitä opin (jos opin?)
Lähdin
liikkeelle vähän turhan rivakkaan tahtiin, mutta toisaalta lievää
energiattomuutta ei voi täysin laittaa sen piikkiin. Mahdollisesti henkinen
valmistautuminen oli liian pliisua, enkä saanut tarvittavaa ärhäkkyyttä
juoksuun ja jopa säästelin itseäni. Toisaalta nopea palautuminen kertoi siitä, että
kunto on hyvä ja mikään paikka ei ole ollut pitempään kipeä juoksun jälkeen. Toki
välittömästi juostua tuntui päkiöissä kuumotusta, minkä kanssa oli ”varsin
rattoisa” ajella manuaalivaihteisella autollani kohti kotia. Kaikki tuntemukset
olivat kuitenkin poissa seuraavaan aamuun mennessä. Koska päivä oli mennyt
pitkälti syömättä, tuli ilta vietettyä sohvalla ja söin kokonaisen vegepizzan.
Suurin ponnistus oli jaksaa nousta sohvalta ja työntää pizza uuniin.
Kisan
tunnelmat olivat jälleen loistavat. Polkujuoksutapahtumissa on taikaa, sen olen
monella tavalla saanut kokea. Kiitos järjestäjille ja henkilökunnalle, kaikille
kannustajille ja kisakavereille. Tästä kohti seuraavaa haastetta Vaarojen
maratonille.