keskiviikko 5. syyskuuta 2018

Nuuksio Classic Trail Marathon 1.9.2018



Perinteikäs Nuuksio Classic Trail Marathon järjestettiin Nuuksion kansallispuistossa jo seitsemättä kertaa. Nuuksio Classic Ultra Trail 70 km ja lasten Mini Maraton olIvat toista kertaa ohjelmassa mukana. Metsäpoluille starttasi kaikkiaan noin 700 juoksijaa. Ennakkoon oli arvioitu, että polut olisivat kuivan kesän ansiosta hyvässä kunnossa ja polkuverkostoa on myös kunnostettu ja uusia pitkospuita rakennettu. Nuuksio Classic on vuosittain kerännyt osallistujamaksuista hyväntekeväisyyssumman ja tänä vuonna lahjoitettiin 7500 euroa Metsähallitukselle polkuverkoston kunnostukseen.

Kisapakkaus  
 
Pyhä Tunturimaratonilta palautuminen oli sujunut fyysisesti hyvin, mutta tiesin lähteväni Nuuksioon aika vähin odotuksin ”välikilpailuna” ennen Vaarojen maratonia. Kuitenkin mieli alkoi valmistautua koettelemukseen muutamia päiviä ennen kilpailua: Muistiin palautui tunnelmia viime vuoden Nuuksio Classicista, joka oli ensimmäinen maastomaratonini ja itseni voittamisen etappi. Vedin itseni tuolloin aika uuvuksiin, varmasti osaksi fyysistä ja henkistä tottumattomuuttani ja osaksi silloisista elämäntilanteen kuormitustekijöistä johtuen. Jokin kuitenkin päässä tuolloin kilahti ja päätin jo seuraavana aamuna, että aion jatkaa pitkien polkujuoksujen parissa. Tavoitteeksi asetin tälle kerralle saapua parempikuntoisena maaliin ja mielellään vähintään samassa ajassa. Treeniin oli kuulunut Pyhä Tunturumaratonin ja Himos Trailin jälkeen vain yksi pitkis 20 km ja tuttuun tapaan työmatkapyöräilyt ja XC-pyörän ulkoiluttamiset. 

Pyörän kanssa palauttelemassa kisan jälkeen 2.9.18

Hikiosuus

Kisaa edeltävän yön nukuin kohtuullisen vaihtelevasti ja herätessäni tuumasin, että ultran juoksijat ovat jo matkassa, mitä turhaan viikonlopun aikaista herätystä suremaan. Sitä paitsi olinhan lähdössä juoksemaan!  Lähdin ajamaan erittäin hyvissä ajoin kohti Hotelli Nuuksiota, mikä olikin hyvä ratkaisu, sillä onnistuin juuri ennen kisakeskusta harhautumaan reitiltä. Hymyilytti, tässä vaiheessa harhautumisesta ei ollut haittaa, paljon pahempaa on eksyä kisareitiltä. Kisakeskuksessa kuulin ultramatkan kärjen eksyneen reitiltä noin 2 km kohdalla reittimerkinnän vahingon takia ja että heidät kaikki oli puhelimitse tavoitettu ja ohjattu oikealle reitille. Eksyneet saivat aikahyvityksen lopputuloksissa.

Aamu oli sateisen sumuinen ja hiukan ennen lähtöä tuli kuurosateita. Nauroin itselleni mennessäni sateelta suojaan autoon alkulämmittelyiltäni, kun edessä olisi 42.5 km, monta tuntia juoksua ja ainakin alkuvaiheessa sadetta. Myös kengät tulisivat kastumaan tai vähintäänkin mutaantumaan, joten niiden varomisessa ei ollut mitään järkeä. Luin puhelimestani vielä muutaman sopivan ärhäkän kannustusviestin ja lähdin kohti lähtöaluetta.

Startti oli jälleen nopeasti edessä. Tällä kertaa lähtöryhmäni oli 2, mikä osoittautui hyväksi valinnaksi: vältyimme jonoutumiselta kapeilla poluilla. Nuuksio tarjosi tällä kertaa vähemmän upottavaa polkua, mutta sateiden aikaansaama liukkaus juurissa ja kallioilla oli nopeasti todettu. Mutta eiköhän taas iskenyt turha (?) varovaisuus Haukkalampi-Solvallan yhdysreitin portaita laskeutuessa. En vaan kykene hahmottamaan portaiden reunoja kovassa vauhdissa ja yhtäkkiä minusta tulee tylsä porrashipsuttelija. Joku juoksijoista keskusteli takanani kaverinsa kanssa, että ehkäpä jonkinlainen syöksytekniikka olisi hyvä tapa edetä, mutta minulta jäi kyllä toistaiseksi kokeilematta. Sitä paitsi tässä kohdin olisi vielä noin 35 kilometriä jäljellä. Huomasin odottavani Solvallan mäkeä 11 km kohdalla, koska sitten olisi ensimmäinen mentaalinen etappi saavutettu. Kun viimein tuttujen kaarteiden kautta mäki kohosi edessäni olin vakuuttunut, että ylösnousemuksen reittiä oli muutettu viime vuodesta jyrkempään kohtaan! Tämä oli myös todellinen kenkätesti märän kallion takia. Lopultakin viimeiset metrit ylös nelivedolla ”koppiin” kannustushuutojen saattelemana ja matka jatkui kirjaimellisesti alamäkeen kohti huomattavasti teknisempää maasto-osuutta.

Kehossa tuntui pientä energiavajetta. Aloin siemailla urheilujuomaa vähän tiheämmin ja se tuntui auttavan hetkellisesti. Olin syönyt aamulla hyvän ja tutun aamiaisen (kaurapuuroa, banaania, soijajogurttia) jonka voimin tulin lopulta juosseeksi koko matkan. Tänään tuntui siltä, että ei kannattaisi syödä mitään vatsaoireet välttääkseni. Energiageelit antoivat kyllä tarvittavaa lisäpotkua ja olin pullottanut ne, mikä säästi pakkausten avaamiselta ja vähensi riskiä pudottaa roskaa hikisistä sormista.  Välillä matkan teko hymyilytti, sillä vallan hauskoja kippurajuurisia puita tuli vastaan sekä hauskoja paikannimiä. Eräs nuori kannustaja jäi mieleeni erityisen innokkaana: juostessamme lammen rannalta, veden yli kuului ponnekas pojan ääni ”JAKSAA, jaksaa, JAKSAA!”. Kyseessä oli taatusti tuleva polkujuoksija.

Nuuksion mutkitteleva reitti kulkee kauniissa lampi- ja järvimaisemissa ja näistä pääsee nauttimaan etenkin ennen 26 km huoltoa. Kaikkiaan Nuuksion kansallispuistossa on 80 pientä järveä tai lampea. Vaikuttavat näkymät olivat etenkin korkealla jylhän kaunisrinteisessä Pöksynhaarassa. Rantapolut eivät todellakaan olleet kovin upottavia tänä vuonna, mutta maastonmuodot olivat pitäneet rasittavuutensa. Nuuksion reitin vahva puoli onkin vaihtelevuudessa sekä tasaisessa raastavuudessa, jota kuitenkin keventävät lyhyet vauhtibaanat. Näillä baanoilla annoin askeleen venyä ja nautin myös paljon niistä hetkistä, jolloin kanssajuoksijat harventuivat ja oli hiljaista. Nautin yksin juoksemisesta kilpailussakin, mutta myös yhteishengestä ja kaikesta henkisestä auttamisesta kilpailijoiden kesken. Tälläkin reitillä kohtasin tuttuja Ylläs Pallakselta sekä muista yhteyksistä tuttuja kasvoja.

Toisella huoltopisteellä 26 km kohdalla vaihdoin muutaman sanan kannustajieni kanssa sekä täytin juomapullot. Seisahtuessa kostea ja lämmin sää sai olon tuntumaan melkoisen nihkeältä. Onneksi hirvikärpäset eivät pitäneet seuraa koko matkan aikana. Juostessa ajatuksiin hiipi viime vuoden uppoaminen lantiota myöten soiseen pehmeään kohtaan reitin noin 30 km tuntumassa. Tällä kertaa kyseinen paikka ohittui vallan huomaamatta, kenties juuri tähän kohtaan oli rakennettu uudet pitkospuut. Viimeistään näissä maisemissa oli ajantajuni tyystin muuttunut tuttuun pitkän matkan polkujuoksumoodiin. Tuntui kuin olisin ollut metsässä vasta muutaman tunnin. Ilmeisesti intensiivinen keskittyminen polulla juoksuun ja toisaalta metsän virtaavuus tuottavat tilan, jossa nykyhetken kokemus vallitsee. Tässä on kenties osa polkujuoksun koukuttavuudesta, sielu kaipaa tähän meditatiiviseen tilaan pääsyä. Vaikka se on kärsimyksen ja kipeiden lihasten tie, mielen kiemuroiden ja tunnetilojen kohtaamista. Kivikosta nousee hetkittäin timantteja.

Kuva: Juha Saastamoinen@onevision.fi


33,5 km huollossa oli tarjolla makeaa, suklaata ja keksejä. Tunsin pienen nälän häivähdyksen nähdessäni nämä herkut, mutta jatkoin pelkällä urheilujuomatäydennyksellä. Maasto oli helpommin edettävää viimeiset 9 km. Soidinsuon kohdilla oli vielä muutama kipuaminen ja viimeiset kilometrit menivät lasketellen maaliin, tai ainakin melkein. Totesin kanssakilpailijan kanssa juostessamme viimeisiä tuhansia metrejä, että kyllä ne vaan pitkiltä tuntuivat. Lisäksi vasen pohje ja oikea jalkaterä ilmoittelivat vuorotellen kramppiaikeistaan. Mitään suurta väsymystä en kuitenkaan tässä vaiheessa tuntenut. Kalliota ja polkua, polkua ja kalliota vuoron perään ja lopulta odotettu kaarre alamäkeen! Kiihdytin vauhtia kohti maalia, jonne saavuin hyvävoimaisena ja huojentuneena. Maaliviivan ylitettyäni suuntasin suoraan maistelemaan sokeripitoista ja vähitellen myös kisalounaalle hotelliin.
Saavutin tavoitteeni. Aika oli 9 minuuttia parempi kuin viime vuonna (5:40).

Kisapyykki – mitä opin (jos opin?)

Lähdin liikkeelle vähän turhan rivakkaan tahtiin, mutta toisaalta lievää energiattomuutta ei voi täysin laittaa sen piikkiin. Mahdollisesti henkinen valmistautuminen oli liian pliisua, enkä saanut tarvittavaa ärhäkkyyttä juoksuun ja jopa säästelin itseäni. Toisaalta nopea palautuminen kertoi siitä, että kunto on hyvä ja mikään paikka ei ole ollut pitempään kipeä juoksun jälkeen. Toki välittömästi juostua tuntui päkiöissä kuumotusta, minkä kanssa oli ”varsin rattoisa” ajella manuaalivaihteisella autollani kohti kotia. Kaikki tuntemukset olivat kuitenkin poissa seuraavaan aamuun mennessä. Koska päivä oli mennyt pitkälti syömättä, tuli ilta vietettyä sohvalla ja söin kokonaisen vegepizzan. Suurin ponnistus oli jaksaa nousta sohvalta ja työntää pizza uuniin. 

Kisan tunnelmat olivat jälleen loistavat. Polkujuoksutapahtumissa on taikaa, sen olen monella tavalla saanut kokea. Kiitos järjestäjille ja henkilökunnalle, kaikille kannustajille ja kisakavereille. Tästä kohti seuraavaa haastetta Vaarojen maratonille.