maanantai 22. lokakuuta 2018

Vaarojen voima 2018


Vuoden kolmannelle maastomaratonilleni ja samalla Buff Trail Tourin finaaliin Vaaroille valmistauduin jännityksellä ja suurella mielenkiinnolla. Olisin ensikertalaisena Vaaroilla peruutuspaikan saatuani. Etukäteen olin kuullut kunnioituksen ja ihastuksen sekaisia kauhutarinoita Kolin hurjasta maastosta. Olin kuluneen vuoden aikana onnistunut osallistumaan kaikkiin Tourin tapahtumiin, mutta BTTF-matkoille en vielä Bodomissa ja Karhunkierroksella kyennyt vasemman jalan tapaturman parantelun takia. 

Jossain vaiheessa loppukesää olin kehittänyt teknisten alamäkien pelon itselleni, nämä ilmeisestikin muutaman kaatumisen seuraamuksena. Pelosta ei päässyt kuin ylöspäin (tässä tapauksessa konkreettisesti alaspäin!) ja aloin harjoitella mäkiä puolisoni Heikin opastuksella. Opin parhaiten katsomalla ja seuraamalla kokeneemman askellusta ja menemällä itse perässä. Henkisesti tärkeä oli reissumme Etelä-Konneveden kansallispuistoon, jossa teknisillä poluilla tuskastelu vei mäkijuoksua muutaman nopean askeleen eteenpäin. Unissani siltikin yhä juoksin ja kierin mäkiä alas, molempia tasaiseen tahtiin. Juoksin Sipoonkorpi traililla viikkoa ennen Vaaroja. Juoksu meni hyvin ja toi valtavasti itseluottamusta. Jännitys alkoi saada enemmän myönteisen odotuksen piirteitä.

Matkasimme Heikin kanssa Kolille autolla ja ehdimme rentoutua ja nauttia upeista maisemista ennen kilpailupäivää. Kävimme tutustumassa Herajärven kierroksen alkuosaan ja kiipesimme Ryläykselle ihanassa aurinkoisessa säässä. Näköalatornissa tunsi olevansa lähellä taivasta huimien vaaramaisemien kannattelemana. Näimme VM-reittimerkintöjä ja mietin, miten selviäisin sateiden tullessa märistä, porrasmaisista pitkospuista. Juoksimme vähän reitillä ja teimme päätöksen juosta tutuilla, nastattomilla kisakengillä. Reittimerkintöjä oli harvakseltaan, mikä hieman nostatti huolta suuntavaistosta ja reitillä pysymisestä.



Perjantaina alkoi sataa lunta. Pidämme syksystä ja viileistä ilmoista, joten kaikki vallitsevat olosuhteet ja toistemme seura antoivat energiaa. Yöt oli nukuttu hyvin ja pysytty terveenä, mutta kilpailua edeltävänä iltana jännitys taas nosti päätään. Olimme miettineet varusteet, ruoat ja kisaeväät tarkkaan. Lumen tulon myötä tiet olivat liukkaita ja aamulla kisakeskukseen ajaminen saattaisi olla mielenkiintoinen kokemus. Jännitystä lievensivät mökillä saunominen ja tutut kisaa edeltävän illan rutiinit juoksurepun pakkaamisineen. Erinäisten aikamietintöjen jälkeen en asettanut itselleni juoksuun aikatavoitetta uudella reitillä. Tavoitteena oli, pääsisin suunnilleen oman tasoiseeni ja ehjään juoksuun sekä maaliin. 



Herättyämme klo 4:50 olimme kumpikin nopeasti valmistautumassa kahvin ja puuron voimin. Pakkasin mukaan viime hetkellä vielä eväitä: energiapatukoita, banaanin ja kaurakeksit, sillä starttini olisi vasta klo 09:10 Heikin lähtiessä 65 km matkalle jo 07. Aika kului uskomattoman nopeasti aamujärjestelyissä ja hieman oli kisakeskukseen ajoissa ehtimisen painetta mielessä. Kesärenkailla selvittiin perille saakka liukastelematta. Kiipesimme portaat ylös kisakeskukseen, jossa vielä varusteiden säätöä ja WC-käyntiä, joidenka takia melkeinpä myöhästytin Heikin lähdöstään – kyllä menimme liukkaista portaita lujaa alas ja sain taas hyvää ”alamäki” harjoitusta. Miehen kadottua 10 sekunnissa lähtöviivalle ja toiselle puolelle oli hetken vähän kumma olo, että olisinkin yksin valmistautumassa omaan suoritukseeni. Kaksi tuntia kuluivat sangen nopeasti. Kuljin mäessä ja portaissa niin paljon, että päivän aktiivisuustavoite oli liki saavutettu jo ennen starttia. Viime hetkellä päätin vielä keventää vaatetusta ja jättää juoksutakin pois tyytyen tekniseen pitkähihaiseen ja sen päälle puettuun lyhythihaiseen. Mahdollisten ongelmien varalta pakkasin kuitenkin takin juomareppuuni. Muutoin repussa oli pakollisten varusteiden ja miedolla urheilujuomalla täytettyjen lötköjen ja geelipullon lisäksi pari energiapatukkaa sekä pähkinöitä, joista osaa oli suklaalla terästetty. 

Auditorion tunnelmaa lauantaiaamuna

Lämpötila lähdön hetkellä oli noin + 2 astetta, joten puin sormikkaat ja pipon. Kevyttä lumikerrosta näkyi siellä täällä ja ilmassa oli paitsi jännitystä, niin myös aamun usvaa, joka tulisi nopeasti siivilöitymään auringon paisteella. Lähdin liikkeelle sangen rivakasti, ensimmäiset kilometrit etenivät sutjakkaasti, saavutettiin ensimmäiset mutakohdat ja sitten alkoi kipuaminen Mäkrälle. Huipulla jatkui melkoisen tekninen osuus ja olin aika tyytyväinen kenkieni pitoon sekä siihen, että vähitellen rohkeuteni kasvoi. Se näkyi varmasti myös hymynä kasvoilla. Pahimpien kivikko-kallio-osuuksien jälkeen alkoivat valtaisan hauskat metsäpolut ja myös alamäkeen loivasti viettäviä osuuksia, joissa oli mukava päästellä vauhdilla. 

Jossain vaiheessa vetäessäni lyhyttä letkaa mieleen hiipi ajatus, olenko eksynyt reitiltä. Etelää kohden kuitenkin juostiin ja mutaisissa paikoissa näki, että edelliset olivat tästä menneet. Etelään eteneminen tarkoitti myös häikäisyä. Minulla oli aurinkolasit mukana, mutta jotenkin edellisen päivän lumisateet mielessä en niitä tullut pakanneeksi reppuun. En siis välillä heijastuksen takia nähnyt märkää polkua laisinkaan tai näkyvyys parani vasta noin metriä ennen. Jostain mieleeni kumpusi ihka ensimmäisen Star Warsin kohtaus, jossa Luke saa päähänsä kypärän ja toteaa, ettei näe mitään. Jedimestari Obi Wan kehottaa häntä luottamaan tunteisiinsa. No jonkinlaisella polkuaistilla tässä mentiin! Kilometrit taittuivat upeissa maisemissa ja huomasin alkavani odottaa huoltoa, vaikka en ollut nauttinut nesteitä juuri lainkaan. Tajusin toistavani vanhaa virhettäni, mutta mokoma en juonut siltikään enempää, ettei tarvitsisi käydä puskassa. No, ei tarvinnut käydä koko juoksun aikana, joten olisin huoletta voinut juoda enemmän.

Herajärvellä oli pari soutuvenettä ja vetolossi kulkuvälineenä. Venekyytiin ei tarvinnut juurikaan odotella ja hetken istuessa oli mukava ottaa geeliä ja juotavaa. Aurinko paistoi, olo oli hyvä ja maisema uskomattoman kaunis. Paitsi että olisi ollut mukava jäädä siihen hetkeen istumaan ja nautiskelemaan. Ei auttanut kuin nousta ja lähteä uuteen juoksuun. Huoltokin olisi kulman takana ja pian puolet reitistä juostu.
Huollossa vesitäydennyksen lisäksi söin puolikkaan energiapatukan. Enempää ei alas mennyt ja tästä alkoi juoksuni raskas vaihe ja jälkimmäinen puolisko. Oli pakko vaihtaa kävelyyn, en onnistunut saamaan voimaa jalkoihin. Kävely vaihtui juoksuun ja sitten taas kävelyyn. Harmitti. Ohitin JTR:n Vesan ja juttelimme tovin fiiliksistä. Tämä kohotti mielialaa ja lähdin nousuun. Erinäisten toistuvien kivien, juurien ja mäkien jälkeen (toistoa tuntui olevan loputtomiin) alkoi nousu Ryläykselle. Pistelin tässä vaiheessa jo ihan sopuisasti Clifin blokseja ja tunsin energiatason nousevan. Kävin jonkinlaista sisäistä keskustelua siitä, että energian täydennys on välttämätön ja tätä reissua ei ihan pelkästään kehon rasvoilla vedellä. Pääsin hitaahkosta etenemisestäni huolimatta hyvissä voimin Ryläyksen huipulle ja nyt matka jatkuikin ennestään tutuissa maisemissa. Oli mukavaa, kun tiesi miten reitti tulisi etenemään seuraavat muutamat kilometrit. Alaspäin portaittain etenevät pitkospuut eivät olleetkaan hillittömän liukkaat. Matkanteko alkoi maistua jälleen juoksemiselta ja ajoittain ihan hyvältäkin.

Ryläyksen huipulla

Polku muuttui teknisesti helpommaksi, mutta kieltämättä ajoittaista väsymystä alkoi jo tuntua. Peiponpellon huoltoa lähestyessä takaa kuului tuttu ääni ja iloinen tervehdys: Heikki oli tavoittanut minut 65 km matkallaan ja hyvältä näytti hänen etenemisensä. Kumpikin menimme pikaisesti huollon läpi ja jatkoimme omaa vauhtiamme. Reitin kummassakin huollossa henkilökunta oli äärimmäisen ystävällistä ja kannustavaa.
Muistikuvat viimeisestä kymmenestä kilometristä ennen loppunousun alkamisesta ovat portaita ja välillä hyvinkin selkeäjuoksuisia osuuksia, jotka eivät kuitenkaan olleet kovin pitkiä. Yksi mehevä ja pitkä alamäki sai vielä kunnon vauhdit aikaan, saatoinpa jopa juosta omat parhaat vauhtini tässä ja kyllä nauratti juostessa. Sitten taas harmitti, että seuraavalla helppokulkuisella, mutta tottahan mutaisella, osuudella en saanut enää itsestäni vauhtia irti. Eräs kanssajuoksija varoitteli, että viimeiset kolme kilometriä ei enää yhtään mennä alas. Aika sujuvasti jalat tottelivat vielä Paha-Kolin portaissa. Seurasi juoksupätkä autotiellä ja sitten käännös vasemmalle ylämäkeen kohti Ukko-Kolia. Mäkeä riitti leveänä baanana ja ohittelin muutamia kanssajuoksijoita kävellen. Useammalta oli numerolappu revennyt roikkumaan, eräälläkin se enää vain yhdellä hakaneulalla kiinni. Pystyin vielä vaihtamaan juoksuksi tasaisemmalla ja sitten yhtäkkiä edessä oli enää se viimeinen nousu. Ihan jyrkältä näytti, mutta punnersin sen ylös ja vaihdoin vielä juoksuksi maalisuoralla. 

Kuva: Juha Saastamoinen One Vision.

Näkökentässä hieman pyöri ja hakeuduin istumaan penkille. Heikki jo siinä tarjosi yhteistä huopaa ja istuskelimme hetken, joka oli täynnä onnea. Juttelimme tuttujen kanssa ja lopulta siirryimme palelevina autolle ja hoiperrellen kauppaan ostamaan lisää evästä palautumiseen. Kaupassa suhtauduttiin hyvin tottuneesti ja ystävällisesti juoksijavieraisiin. Kassalla meille toivotettiin iloisesti ”Menkeehän tankkoomaan energioo” ja meitä hymyilytti vielä pitkään. 


Kisapyykki

Olin saavuttanut vuoden tavoitteeni ja juossut myös Vaarojen Maratonilla onnistuneesti. Yli kuuden tunnin se meni, mutta olin tyytyväinen ja huojentunut. Sijoitus Trail Tourilla kokonaistuloksissa oli 23./948. Sijoituksia tärkeämpää ja tunnetasolla merkittävämpää on kuitenkin ollut osallistuminen ja tapahtumien hieno tunnelma ja että olen joka kerta päässyt kunnossa maaliin. Henkisesti energiaa tarvitseekin tankata ennen seuraavaa kisakautta. Suunnitelmissa on harjoittelun monipuolistaminen eri lajeihin ja toisaalta juoksussa täsmällinen, tavoitteellinen laatuharjoittelu, mutta kuitenkin rennolla mielellä. On hyvä muistaa, miksi juoksee. Juokseminen on pitkä matka muutenkin kuin kilometrein mitattuna. Se on henkistä kuoriutumista, kompurointia ennen uutta liikkeelle lähtöä ja ennen kaikkea jatkuvaa oppimista. Tämä vuosi on selkeyttänyt elämääni tuoden olennaisen esille ja siten myös tuonut paljon uutta ja ennen kokematonta iloa. Kiitollisin sydämin kohti seuraavaa haastetta. -Minna



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti