Vuoden
kolmannelle maastomaratonilleni ja samalla Buff Trail Tourin finaaliin
Vaaroille valmistauduin jännityksellä ja suurella mielenkiinnolla. Olisin
ensikertalaisena Vaaroilla peruutuspaikan saatuani. Etukäteen olin kuullut
kunnioituksen ja ihastuksen sekaisia kauhutarinoita Kolin hurjasta maastosta. Olin
kuluneen vuoden aikana onnistunut osallistumaan kaikkiin Tourin tapahtumiin, mutta
BTTF-matkoille en vielä Bodomissa ja Karhunkierroksella kyennyt vasemman jalan
tapaturman parantelun takia.
Jossain
vaiheessa loppukesää olin kehittänyt teknisten alamäkien pelon itselleni, nämä
ilmeisestikin muutaman kaatumisen seuraamuksena. Pelosta ei päässyt kuin
ylöspäin (tässä tapauksessa konkreettisesti alaspäin!) ja aloin harjoitella
mäkiä puolisoni Heikin opastuksella. Opin parhaiten katsomalla ja seuraamalla kokeneemman
askellusta ja menemällä itse perässä. Henkisesti tärkeä oli reissumme
Etelä-Konneveden kansallispuistoon, jossa teknisillä poluilla tuskastelu vei
mäkijuoksua muutaman nopean askeleen eteenpäin. Unissani siltikin yhä juoksin
ja kierin mäkiä alas, molempia tasaiseen tahtiin. Juoksin Sipoonkorpi traililla
viikkoa ennen Vaaroja. Juoksu meni hyvin ja toi valtavasti itseluottamusta. Jännitys
alkoi saada enemmän myönteisen odotuksen piirteitä.
Matkasimme
Heikin kanssa Kolille autolla ja ehdimme rentoutua ja nauttia upeista maisemista
ennen kilpailupäivää. Kävimme tutustumassa Herajärven kierroksen alkuosaan ja
kiipesimme Ryläykselle ihanassa aurinkoisessa säässä. Näköalatornissa tunsi
olevansa lähellä taivasta huimien vaaramaisemien kannattelemana. Näimme
VM-reittimerkintöjä ja mietin, miten selviäisin sateiden tullessa märistä,
porrasmaisista pitkospuista. Juoksimme vähän reitillä ja teimme päätöksen
juosta tutuilla, nastattomilla kisakengillä. Reittimerkintöjä oli
harvakseltaan, mikä hieman nostatti huolta suuntavaistosta ja reitillä
pysymisestä.
Perjantaina
alkoi sataa lunta. Pidämme syksystä ja viileistä ilmoista, joten kaikki vallitsevat
olosuhteet ja toistemme seura antoivat energiaa. Yöt oli nukuttu hyvin ja
pysytty terveenä, mutta kilpailua edeltävänä iltana jännitys taas nosti
päätään. Olimme miettineet varusteet, ruoat ja kisaeväät tarkkaan. Lumen tulon
myötä tiet olivat liukkaita ja aamulla kisakeskukseen ajaminen saattaisi olla
mielenkiintoinen kokemus. Jännitystä lievensivät mökillä
saunominen ja tutut kisaa edeltävän illan rutiinit juoksurepun pakkaamisineen. Erinäisten
aikamietintöjen jälkeen en asettanut itselleni juoksuun aikatavoitetta uudella
reitillä. Tavoitteena oli, pääsisin suunnilleen oman tasoiseeni ja ehjään
juoksuun sekä maaliin.
Herättyämme klo 4:50 olimme kumpikin nopeasti valmistautumassa kahvin ja puuron
voimin. Pakkasin mukaan viime hetkellä vielä eväitä: energiapatukoita, banaanin
ja kaurakeksit, sillä starttini olisi vasta klo 09:10 Heikin lähtiessä 65 km
matkalle jo 07. Aika kului uskomattoman nopeasti aamujärjestelyissä ja hieman
oli kisakeskukseen ajoissa ehtimisen painetta mielessä. Kesärenkailla
selvittiin perille saakka liukastelematta. Kiipesimme portaat ylös
kisakeskukseen, jossa vielä varusteiden säätöä ja WC-käyntiä, joidenka takia
melkeinpä myöhästytin Heikin lähdöstään – kyllä menimme liukkaista portaita
lujaa alas ja sain taas hyvää ”alamäki” harjoitusta. Miehen kadottua 10
sekunnissa lähtöviivalle ja toiselle puolelle oli hetken vähän kumma olo, että
olisinkin yksin valmistautumassa omaan suoritukseeni. Kaksi tuntia kuluivat
sangen nopeasti. Kuljin mäessä ja portaissa niin paljon, että päivän
aktiivisuustavoite oli liki saavutettu jo ennen starttia. Viime hetkellä päätin
vielä keventää vaatetusta ja jättää juoksutakin pois tyytyen tekniseen
pitkähihaiseen ja sen päälle puettuun lyhythihaiseen. Mahdollisten ongelmien
varalta pakkasin kuitenkin takin juomareppuuni. Muutoin repussa oli pakollisten
varusteiden ja miedolla urheilujuomalla täytettyjen lötköjen ja geelipullon
lisäksi pari energiapatukkaa sekä pähkinöitä, joista osaa oli suklaalla
terästetty.
Auditorion tunnelmaa lauantaiaamuna
Lämpötila
lähdön hetkellä oli noin + 2 astetta, joten puin sormikkaat ja pipon. Kevyttä
lumikerrosta näkyi siellä täällä ja ilmassa oli paitsi jännitystä, niin myös aamun
usvaa, joka tulisi nopeasti siivilöitymään auringon paisteella. Lähdin
liikkeelle sangen rivakasti, ensimmäiset kilometrit etenivät sutjakkaasti,
saavutettiin ensimmäiset mutakohdat ja sitten alkoi kipuaminen Mäkrälle.
Huipulla jatkui melkoisen tekninen osuus ja olin aika tyytyväinen kenkieni
pitoon sekä siihen, että vähitellen rohkeuteni kasvoi. Se näkyi varmasti myös
hymynä kasvoilla. Pahimpien kivikko-kallio-osuuksien jälkeen alkoivat valtaisan
hauskat metsäpolut ja myös alamäkeen loivasti viettäviä osuuksia, joissa oli
mukava päästellä vauhdilla.
Jossain vaiheessa vetäessäni lyhyttä letkaa mieleen
hiipi ajatus, olenko eksynyt reitiltä. Etelää kohden kuitenkin juostiin ja
mutaisissa paikoissa näki, että edelliset olivat tästä menneet. Etelään
eteneminen tarkoitti myös häikäisyä. Minulla oli aurinkolasit mukana, mutta
jotenkin edellisen päivän lumisateet mielessä en niitä tullut pakanneeksi
reppuun. En siis välillä heijastuksen takia nähnyt märkää polkua laisinkaan tai
näkyvyys parani vasta noin metriä ennen. Jostain mieleeni kumpusi ihka
ensimmäisen Star Warsin kohtaus, jossa Luke saa päähänsä kypärän ja toteaa,
ettei näe mitään. Jedimestari Obi Wan kehottaa häntä luottamaan tunteisiinsa. No
jonkinlaisella polkuaistilla tässä mentiin! Kilometrit taittuivat upeissa maisemissa
ja huomasin alkavani odottaa huoltoa, vaikka en ollut nauttinut nesteitä juuri
lainkaan. Tajusin toistavani vanhaa virhettäni, mutta mokoma en juonut
siltikään enempää, ettei tarvitsisi käydä puskassa. No, ei tarvinnut käydä koko
juoksun aikana, joten olisin huoletta voinut juoda enemmän.
Herajärvellä
oli pari soutuvenettä ja vetolossi kulkuvälineenä. Venekyytiin ei tarvinnut
juurikaan odotella ja hetken istuessa oli mukava ottaa geeliä ja juotavaa.
Aurinko paistoi, olo oli hyvä ja maisema uskomattoman kaunis. Paitsi että olisi
ollut mukava jäädä siihen hetkeen istumaan ja nautiskelemaan. Ei auttanut kuin
nousta ja lähteä uuteen juoksuun. Huoltokin olisi kulman takana ja pian puolet
reitistä juostu.
Huollossa
vesitäydennyksen lisäksi söin puolikkaan energiapatukan. Enempää ei alas mennyt
ja tästä alkoi juoksuni raskas vaihe ja jälkimmäinen puolisko. Oli pakko
vaihtaa kävelyyn, en onnistunut saamaan voimaa jalkoihin. Kävely vaihtui
juoksuun ja sitten taas kävelyyn. Harmitti. Ohitin JTR:n Vesan ja juttelimme
tovin fiiliksistä. Tämä kohotti mielialaa ja lähdin nousuun. Erinäisten
toistuvien kivien, juurien ja mäkien jälkeen (toistoa tuntui olevan
loputtomiin) alkoi nousu Ryläykselle. Pistelin tässä vaiheessa jo ihan
sopuisasti Clifin blokseja ja tunsin energiatason nousevan. Kävin jonkinlaista
sisäistä keskustelua siitä, että energian täydennys on välttämätön ja tätä
reissua ei ihan pelkästään kehon rasvoilla vedellä. Pääsin hitaahkosta
etenemisestäni huolimatta hyvissä voimin Ryläyksen huipulle ja nyt matka
jatkuikin ennestään tutuissa maisemissa. Oli mukavaa, kun tiesi miten reitti
tulisi etenemään seuraavat muutamat kilometrit. Alaspäin portaittain etenevät
pitkospuut eivät olleetkaan hillittömän liukkaat. Matkanteko alkoi maistua
jälleen juoksemiselta ja ajoittain ihan hyvältäkin.
Ryläyksen huipulla
Ryläyksen huipulla
Polku
muuttui teknisesti helpommaksi, mutta kieltämättä ajoittaista väsymystä alkoi
jo tuntua. Peiponpellon huoltoa lähestyessä takaa kuului tuttu ääni ja iloinen
tervehdys: Heikki oli tavoittanut minut 65 km matkallaan ja hyvältä näytti
hänen etenemisensä. Kumpikin menimme pikaisesti huollon läpi ja jatkoimme omaa
vauhtiamme. Reitin kummassakin huollossa henkilökunta oli äärimmäisen
ystävällistä ja kannustavaa.
Muistikuvat
viimeisestä kymmenestä kilometristä ennen loppunousun alkamisesta ovat portaita
ja välillä hyvinkin selkeäjuoksuisia osuuksia, jotka eivät kuitenkaan olleet
kovin pitkiä. Yksi mehevä ja pitkä alamäki sai vielä kunnon vauhdit aikaan, saatoinpa
jopa juosta omat parhaat vauhtini tässä ja kyllä nauratti juostessa. Sitten
taas harmitti, että seuraavalla helppokulkuisella, mutta tottahan mutaisella,
osuudella en saanut enää itsestäni vauhtia irti. Eräs kanssajuoksija
varoitteli, että viimeiset kolme kilometriä ei enää yhtään mennä alas. Aika
sujuvasti jalat tottelivat vielä Paha-Kolin portaissa. Seurasi juoksupätkä
autotiellä ja sitten käännös vasemmalle ylämäkeen kohti Ukko-Kolia. Mäkeä
riitti leveänä baanana ja ohittelin muutamia kanssajuoksijoita kävellen.
Useammalta oli numerolappu revennyt roikkumaan, eräälläkin se enää vain yhdellä
hakaneulalla kiinni. Pystyin vielä vaihtamaan juoksuksi tasaisemmalla ja sitten
yhtäkkiä edessä oli enää se viimeinen nousu. Ihan jyrkältä näytti, mutta
punnersin sen ylös ja vaihdoin vielä juoksuksi maalisuoralla.
Kuva: Juha Saastamoinen One Vision.
Näkökentässä
hieman pyöri ja hakeuduin istumaan penkille. Heikki jo siinä tarjosi yhteistä
huopaa ja istuskelimme hetken, joka oli täynnä onnea. Juttelimme tuttujen
kanssa ja lopulta siirryimme palelevina autolle ja hoiperrellen kauppaan
ostamaan lisää evästä palautumiseen. Kaupassa suhtauduttiin hyvin tottuneesti
ja ystävällisesti juoksijavieraisiin. Kassalla meille toivotettiin iloisesti
”Menkeehän tankkoomaan energioo” ja meitä hymyilytti vielä pitkään.
Kisapyykki
Olin saavuttanut vuoden tavoitteeni ja juossut myös Vaarojen Maratonilla onnistuneesti. Yli kuuden tunnin se meni, mutta olin tyytyväinen ja huojentunut. Sijoitus Trail Tourilla kokonaistuloksissa oli 23./948. Sijoituksia tärkeämpää ja tunnetasolla merkittävämpää on kuitenkin ollut osallistuminen ja tapahtumien hieno tunnelma ja että olen joka kerta päässyt kunnossa maaliin. Henkisesti energiaa tarvitseekin tankata ennen seuraavaa kisakautta. Suunnitelmissa on harjoittelun monipuolistaminen eri lajeihin ja toisaalta juoksussa täsmällinen, tavoitteellinen laatuharjoittelu, mutta kuitenkin rennolla mielellä. On hyvä muistaa, miksi juoksee. Juokseminen on pitkä matka muutenkin kuin kilometrein mitattuna. Se on henkistä kuoriutumista, kompurointia ennen uutta liikkeelle lähtöä ja ennen kaikkea jatkuvaa oppimista. Tämä vuosi on selkeyttänyt elämääni tuoden olennaisen esille ja siten myös tuonut paljon uutta ja ennen kokematonta iloa. Kiitollisin sydämin kohti seuraavaa haastetta. -Minna
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti