Vaarojen voima 2018

Vuoden kolmannelle maastomaratonilleni ja samalla Buff Trail Tourin finaaliin Vaaroille valmistauduin jännityksellä ja suurella mielenkiinnolla. Olisin ensikertalaisena Vaaroilla peruutuspaikan saatuani. Etukäteen olin kuullut kunnioituksen ja ihastuksen sekaisia kauhutarinoita Kolin hurjasta maastosta. Olin kuluneen vuoden aikana onnistunut osallistumaan kaikkiin Tourin tapahtumiin, mutta BTTF-matkoille en vielä Bodomissa ja Karhunkierroksella kyennyt vasemman jalan tapaturman parantelun takia. 

Jossain vaiheessa loppukesää olin kehittänyt teknisten alamäkien pelon itselleni, nämä ilmeisestikin muutaman kaatumisen seuraamuksena. Pelosta ei päässyt kuin ylöspäin (tässä tapauksessa konkreettisesti alaspäin!) ja aloin harjoitella mäkiä puolisoni Heikin opastuksella. Opin parhaiten katsomalla ja seuraamalla kokeneemman askellusta ja menemällä itse perässä. Henkisesti tärkeä oli reissumme Etelä-Konneveden kansallispuistoon, jossa teknisillä poluilla tuskastelu vei mäkijuoksua muutaman nopean askeleen eteenpäin. Unissani siltikin yhä juoksin ja kierin mäkiä alas, molempia tasaiseen tahtiin. Juoksin Sipoonkorpi traililla viikkoa ennen Vaaroja. Juoksu meni hyvin ja toi valtavasti itseluottamusta. Jännitys alkoi saada enemmän myönteisen odotuksen piirteitä.

Matkasimme Heikin kanssa Kolille autolla ja ehdimme rentoutua ja nauttia upeista maisemista ennen kilpailupäivää. Kävimme tutustumassa Herajärven kierroksen alkuosaan ja kiipesimme Ryläykselle ihanassa aurinkoisessa säässä. Näköalatornissa tunsi olevansa lähellä taivasta huimien vaaramaisemien kannattelemana. Näimme VM-reittimerkintöjä ja mietin, miten selviäisin sateiden tullessa märistä, porrasmaisista pitkospuista. Juoksimme vähän reitillä ja teimme päätöksen juosta tutuilla, nastattomilla kisakengillä. Reittimerkintöjä oli harvakseltaan, mikä hieman nostatti huolta suuntavaistosta ja reitillä pysymisestä.

Perjantaina alkoi sataa lunta. Pidämme syksystä ja viileistä ilmoista, joten kaikki vallitsevat olosuhteet ja toistemme seura antoivat energiaa. Yöt oli nukuttu hyvin ja pysytty terveenä, mutta kilpailua edeltävänä iltana jännitys taas nosti päätään. Olimme miettineet varusteet, ruoat ja kisaeväät tarkkaan. Lumen tulon myötä tiet olivat liukkaita ja aamulla kisakeskukseen ajaminen saattaisi olla mielenkiintoinen kokemus. Jännitystä lievensivät mökillä saunominen ja tutut kisaa edeltävän illan rutiinit juoksurepun pakkaamisineen. Erinäisten aikamietintöjen jälkeen en asettanut itselleni juoksuun aikatavoitetta uudella reitillä. Tavoitteena oli, pääsisin suunnilleen oman tasoiseeni ja ehjään juoksuun sekä maaliin. 

Herättyämme klo 4:50 olimme kumpikin nopeasti valmistautumassa kahvin ja puuron voimin. Pakkasin mukaan viime hetkellä vielä eväitä: energiapatukoita, banaanin ja kaurakeksit, sillä starttini olisi vasta klo 09:10 Heikin lähtiessä 65 km matkalle jo 07. Aika kului uskomattoman nopeasti aamujärjestelyissä ja hieman oli kisakeskukseen ajoissa ehtimisen painetta mielessä. Kesärenkailla selvittiin perille saakka liukastelematta. Kiipesimme portaat ylös kisakeskukseen, jossa vielä varusteiden säätöä ja WC-käyntiä, joidenka takia melkeinpä myöhästytin Heikin lähdöstään – kyllä menimme liukkaista portaita lujaa alas ja sain taas hyvää ”alamäki” harjoitusta. Miehen kadottua 10 sekunnissa lähtöviivalle ja toiselle puolelle oli hetken vähän kumma olo, että olisinkin yksin valmistautumassa omaan suoritukseeni. Kaksi tuntia kuluivat sangen nopeasti. Kuljin mäessä ja portaissa niin paljon, että päivän aktiivisuustavoite oli liki saavutettu jo ennen starttia. Viime hetkellä päätin vielä keventää vaatetusta ja jättää juoksutakin pois tyytyen tekniseen pitkähihaiseen ja sen päälle puettuun lyhythihaiseen. Mahdollisten ongelmien varalta pakkasin kuitenkin takin juomareppuuni. Muutoin repussa oli pakollisten varusteiden ja miedolla urheilujuomalla täytettyjen lötköjen ja geelipullon lisäksi pari energiapatukkaa sekä pähkinöitä, joista osaa oli suklaalla terästetty. 

Auditorion tunnelmaa lauantaiaamuna

Lämpötila lähdön hetkellä oli noin + 2 astetta, joten puin sormikkaat ja pipon. Kevyttä lumikerrosta näkyi siellä täällä ja ilmassa oli paitsi jännitystä, niin myös aamun usvaa, joka tulisi nopeasti siivilöitymään auringon paisteella. Lähdin liikkeelle sangen rivakasti, ensimmäiset kilometrit etenivät sutjakkaasti, saavutettiin ensimmäiset mutakohdat ja sitten alkoi kipuaminen Mäkrälle. Huipulla jatkui melkoisen tekninen osuus ja olin aika tyytyväinen kenkieni pitoon sekä siihen, että vähitellen rohkeuteni kasvoi. Se näkyi varmasti myös hymynä kasvoilla. Pahimpien kivikko-kallio-osuuksien jälkeen alkoivat valtaisan hauskat metsäpolut ja myös alamäkeen loivasti viettäviä osuuksia, joissa oli mukava päästellä vauhdilla. 

Jossain vaiheessa vetäessäni lyhyttä letkaa mieleen hiipi ajatus, olenko eksynyt reitiltä. Etelää kohden kuitenkin juostiin ja mutaisissa paikoissa näki, että edelliset olivat tästä menneet. Etelään eteneminen tarkoitti myös häikäisyä. Minulla oli aurinkolasit mukana, mutta jotenkin edellisen päivän lumisateet mielessä en niitä tullut pakanneeksi reppuun. En siis välillä heijastuksen takia nähnyt märkää polkua laisinkaan tai näkyvyys parani vasta noin metriä ennen. Jostain mieleeni kumpusi ihka ensimmäisen Star Warsin kohtaus, jossa Luke saa päähänsä kypärän ja toteaa, ettei näe mitään. Jedimestari Obi Wan kehottaa häntä luottamaan tunteisiinsa. No jonkinlaisella polkuaistilla tässä mentiin! Kilometrit taittuivat upeissa maisemissa ja huomasin alkavani odottaa huoltoa, vaikka en ollut nauttinut nesteitä juuri lainkaan. Tajusin toistavani vanhaa virhettäni, mutta mokoma en juonut siltikään enempää, ettei tarvitsisi käydä puskassa. No, ei tarvinnut käydä koko juoksun aikana, joten olisin huoletta voinut juoda enemmän.

Herajärvellä oli pari soutuvenettä ja vetolossi kulkuvälineenä. Venekyytiin ei tarvinnut juurikaan odotella ja hetken istuessa oli mukava ottaa geeliä ja juotavaa. Aurinko paistoi, olo oli hyvä ja maisema uskomattoman kaunis. Paitsi että olisi ollut mukava jäädä siihen hetkeen istumaan ja nautiskelemaan. Ei auttanut kuin nousta ja lähteä uuteen juoksuun. Huoltokin olisi kulman takana ja pian puolet reitistä juostu.

Huollossa vesitäydennyksen lisäksi söin puolikkaan energiapatukan. Enempää ei alas mennyt ja tästä alkoi juoksuni raskas vaihe ja jälkimmäinen puolisko. Oli pakko vaihtaa kävelyyn, en onnistunut saamaan voimaa jalkoihin. Kävely vaihtui juoksuun ja sitten taas kävelyyn. Harmitti. Ohitin JTR:n Vesan ja juttelimme tovin fiiliksistä. Tämä kohotti mielialaa ja lähdin nousuun. Erinäisten toistuvien kivien, juurien ja mäkien jälkeen (toistoa tuntui olevan loputtomiin) alkoi nousu Ryläykselle. Pistelin tässä vaiheessa jo ihan sopuisasti Clifin blokseja ja tunsin energiatason nousevan. Kävin jonkinlaista sisäistä keskustelua siitä, että energian täydennys on välttämätön ja tätä reissua ei ihan pelkästään kehon rasvoilla vedellä. Pääsin hitaahkosta etenemisestäni huolimatta hyvissä voimin Ryläyksen huipulle ja nyt matka jatkuikin ennestään tutuissa maisemissa. Oli mukavaa, kun tiesi miten reitti tulisi etenemään seuraavat muutamat kilometrit. Alaspäin portaittain etenevät pitkospuut eivät olleetkaan hillittömän liukkaat. Matkanteko alkoi maistua jälleen juoksemiselta ja ajoittain ihan hyvältäkin.

Ryläyksen huipulla

Polku muuttui teknisesti helpommaksi, mutta kieltämättä ajoittaista väsymystä alkoi jo tuntua. Peiponpellon huoltoa lähestyessä takaa kuului tuttu ääni ja iloinen tervehdys: Heikki oli tavoittanut minut 65 km matkallaan ja hyvältä näytti hänen etenemisensä. Kumpikin menimme pikaisesti huollon läpi ja jatkoimme omaa vauhtiamme. Reitin kummassakin huollossa henkilökunta oli äärimmäisen ystävällistä ja kannustavaa.

Muistikuvat viimeisestä kymmenestä kilometristä ennen loppunousun alkamisesta ovat portaita ja välillä hyvinkin selkeäjuoksuisia osuuksia, jotka eivät kuitenkaan olleet kovin pitkiä. Yksi mehevä ja pitkä alamäki sai vielä kunnon vauhdit aikaan, saatoinpa jopa juosta omat parhaat vauhtini tässä ja kyllä nauratti juostessa. Sitten taas harmitti, että seuraavalla helppokulkuisella, mutta tottahan mutaisella, osuudella en saanut enää itsestäni vauhtia irti. Eräs kanssajuoksija varoitteli, että viimeiset kolme kilometriä ei enää yhtään mennä alas. Aika sujuvasti jalat tottelivat vielä Paha-Kolin portaissa. Seurasi juoksupätkä autotiellä ja sitten käännös vasemmalle ylämäkeen kohti Ukko-Kolia. Mäkeä riitti leveänä baanana ja ohittelin muutamia kanssajuoksijoita kävellen. Useammalta oli numerolappu revennyt roikkumaan, eräälläkin se enää vain yhdellä hakaneulalla kiinni. Pystyin vielä vaihtamaan juoksuksi tasaisemmalla ja sitten yhtäkkiä edessä oli enää se viimeinen nousu. Ihan jyrkältä näytti, mutta punnersin sen ylös ja vaihdoin vielä juoksuksi maalisuoralla. 

Kuva: Juha Saastamoinen One Vision.

Näkökentässä hieman pyöri ja hakeuduin istumaan penkille. Heikki jo siinä tarjosi yhteistä huopaa ja istuskelimme hetken, joka oli täynnä onnea. Juttelimme tuttujen kanssa ja lopulta siirryimme palelevina autolle ja hoiperrellen kauppaan ostamaan lisää evästä palautumiseen. Kaupassa suhtauduttiin hyvin tottuneesti ja ystävällisesti juoksijavieraisiin. Kassalla meille toivotettiin iloisesti ”Menkeehän tankkoomaan energioo” ja meitä hymyilytti vielä pitkään. 

Kisapyykki

Olin saavuttanut vuoden tavoitteeni ja juossut myös Vaarojen Maratonilla onnistuneesti. Yli kuuden tunnin se meni, mutta olin tyytyväinen ja huojentunut. Sijoitus Trail Tourilla kokonaistuloksissa oli 23./948. Sijoituksia tärkeämpää ja tunnetasolla merkittävämpää on kuitenkin ollut osallistuminen ja tapahtumien hieno tunnelma ja että olen joka kerta päässyt kunnossa maaliin. Henkisesti energiaa tarvitseekin tankata ennen seuraavaa kisakautta. Suunnitelmissa on harjoittelun monipuolistaminen eri lajeihin ja toisaalta juoksussa täsmällinen, tavoitteellinen laatuharjoittelu, mutta kuitenkin rennolla mielellä. On hyvä muistaa, miksi juoksee. Juokseminen on pitkä matka muutenkin kuin kilometrein mitattuna. Se on henkistä kuoriutumista, kompurointia ennen uutta liikkeelle lähtöä ja ennen kaikkea jatkuvaa oppimista. Tämä vuosi on selkeyttänyt elämääni tuoden olennaisen esille ja siten myös tuonut paljon uutta ja ennen kokematonta iloa. Kiitollisin sydämin kohti seuraavaa haastetta. -Minna

Nuuksio Classic Trail Marathon 1.9.2018

Perinteikäs Nuuksio Classic Trail Marathon järjestettiin Nuuksion kansallispuistossa jo seitsemättä kertaa. Nuuksio Classic Ultra Trail 70 km ja lasten Mini Maraton olIvat toista kertaa ohjelmassa mukana. Metsäpoluille starttasi kaikkiaan noin 700 juoksijaa. Ennakkoon oli arvioitu, että polut olisivat kuivan kesän ansiosta hyvässä kunnossa ja polkuverkostoa on myös kunnostettu ja uusia pitkospuita rakennettu. Nuuksio Classic on vuosittain kerännyt osallistujamaksuista hyväntekeväisyyssumman ja tänä vuonna lahjoitettiin 7500 euroa Metsähallitukselle polkuverkoston kunnostukseen.

Kisapakkaus  
 

Pyhä Tunturimaratonilta palautuminen oli sujunut fyysisesti hyvin, mutta tiesin lähteväni Nuuksioon aika vähin odotuksin ”välikilpailuna” ennen Vaarojen maratonia. Kuitenkin mieli alkoi valmistautua koettelemukseen muutamia päiviä ennen kilpailua: Muistiin palautui tunnelmia viime vuoden Nuuksio Classicista, joka oli ensimmäinen maastomaratonini ja itseni voittamisen etappi. Vedin itseni tuolloin aika uuvuksiin, varmasti osaksi fyysistä ja henkistä tottumattomuuttani ja osaksi silloisista elämäntilanteen kuormitustekijöistä johtuen. Jokin kuitenkin päässä tuolloin kilahti ja päätin jo seuraavana aamuna, että aion jatkaa pitkien polkujuoksujen parissa. Tavoitteeksi asetin tälle kerralle saapua parempikuntoisena maaliin ja mielellään vähintään samassa ajassa. Treeniin oli kuulunut Pyhä Tunturumaratonin ja Himos Trailin jälkeen vain yksi pitkis 20 km ja tuttuun tapaan työmatkapyöräilyt ja XC-pyörän ulkoiluttamiset. 

Pyörän kanssa palauttelemassa kisan jälkeen 2.9.18

Hikiosuus

Kisaa edeltävän yön nukuin kohtuullisen vaihtelevasti ja herätessäni tuumasin, että ultran juoksijat ovat jo matkassa, mitä turhaan viikonlopun aikaista herätystä suremaan. Sitä paitsi olinhan lähdössä juoksemaan!  Lähdin ajamaan erittäin hyvissä ajoin kohti Hotelli Nuuksiota, mikä olikin hyvä ratkaisu, sillä onnistuin juuri ennen kisakeskusta harhautumaan reitiltä. Hymyilytti, tässä vaiheessa harhautumisesta ei ollut haittaa, paljon pahempaa on eksyä kisareitiltä. Kisakeskuksessa kuulin ultramatkan kärjen eksyneen reitiltä noin 2 km kohdalla reittimerkinnän vahingon takia ja että heidät kaikki oli puhelimitse tavoitettu ja ohjattu oikealle reitille. Eksyneet saivat aikahyvityksen lopputuloksissa.

Aamu oli sateisen sumuinen ja hiukan ennen lähtöä tuli kuurosateita. Nauroin itselleni mennessäni sateelta suojaan autoon alkulämmittelyiltäni, kun edessä olisi 42.5 km, monta tuntia juoksua ja ainakin alkuvaiheessa sadetta. Myös kengät tulisivat kastumaan tai vähintäänkin mutaantumaan, joten niiden varomisessa ei ollut mitään järkeä. Luin puhelimestani vielä muutaman sopivan ärhäkän kannustusviestin ja lähdin kohti lähtöaluetta.

Startti oli jälleen nopeasti edessä. Tällä kertaa lähtöryhmäni oli 2, mikä osoittautui hyväksi valinnaksi: vältyimme jonoutumiselta kapeilla poluilla. Nuuksio tarjosi tällä kertaa vähemmän upottavaa polkua, mutta sateiden aikaansaama liukkaus juurissa ja kallioilla oli nopeasti todettu. Mutta eiköhän taas iskenyt turha (?) varovaisuus Haukkalampi-Solvallan yhdysreitin portaita laskeutuessa. En vaan kykene hahmottamaan portaiden reunoja kovassa vauhdissa ja yhtäkkiä minusta tulee tylsä porrashipsuttelija. Joku juoksijoista keskusteli takanani kaverinsa kanssa, että ehkäpä jonkinlainen syöksytekniikka olisi hyvä tapa edetä, mutta minulta jäi kyllä toistaiseksi kokeilematta. Sitä paitsi tässä kohdin olisi vielä noin 35 kilometriä jäljellä. Huomasin odottavani Solvallan mäkeä 11 km kohdalla, koska sitten olisi ensimmäinen mentaalinen etappi saavutettu. Kun viimein tuttujen kaarteiden kautta mäki kohosi edessäni olin vakuuttunut, että ylösnousemuksen reittiä oli muutettu viime vuodesta jyrkempään kohtaan! Tämä oli myös todellinen kenkätesti märän kallion takia. Lopultakin viimeiset metrit ylös nelivedolla ”koppiin” kannustushuutojen saattelemana ja matka jatkui kirjaimellisesti alamäkeen kohti huomattavasti teknisempää maasto-osuutta.

Kehossa tuntui pientä energiavajetta. Aloin siemailla urheilujuomaa vähän tiheämmin ja se tuntui auttavan hetkellisesti. Olin syönyt aamulla hyvän ja tutun aamiaisen (kaurapuuroa, banaania, soijajogurttia) jonka voimin tulin lopulta juosseeksi koko matkan. Tänään tuntui siltä, että ei kannattaisi syödä mitään vatsaoireet välttääkseni. Energiageelit antoivat kyllä tarvittavaa lisäpotkua ja olin pullottanut ne, mikä säästi pakkausten avaamiselta ja vähensi riskiä pudottaa roskaa hikisistä sormista.  Välillä matkan teko hymyilytti, sillä vallan hauskoja kippurajuurisia puita tuli vastaan sekä hauskoja paikannimiä. Eräs nuori kannustaja jäi mieleeni erityisen innokkaana: juostessamme lammen rannalta, veden yli kuului ponnekas pojan ääni ”JAKSAA, jaksaa, JAKSAA!”. Kyseessä oli taatusti tuleva polkujuoksija.

Nuuksion mutkitteleva reitti kulkee kauniissa lampi- ja järvimaisemissa ja näistä pääsee nauttimaan etenkin ennen 26 km huoltoa. Kaikkiaan Nuuksion kansallispuistossa on 80 pientä järveä tai lampea. Vaikuttavat näkymät olivat etenkin korkealla jylhän kaunisrinteisessä Pöksynhaarassa. Rantapolut eivät todellakaan olleet kovin upottavia tänä vuonna, mutta maastonmuodot olivat pitäneet rasittavuutensa. Nuuksion reitin vahva puoli onkin vaihtelevuudessa sekä tasaisessa raastavuudessa, jota kuitenkin keventävät lyhyet vauhtibaanat. Näillä baanoilla annoin askeleen venyä ja nautin myös paljon niistä hetkistä, jolloin kanssajuoksijat harventuivat ja oli hiljaista. Nautin yksin juoksemisesta kilpailussakin, mutta myös yhteishengestä ja kaikesta henkisestä auttamisesta kilpailijoiden kesken. Tälläkin reitillä kohtasin tuttuja Ylläs Pallakselta sekä muista yhteyksistä tuttuja kasvoja.

Toisella huoltopisteellä 26 km kohdalla vaihdoin muutaman sanan kannustajieni kanssa sekä täytin juomapullot. Seisahtuessa kostea ja lämmin sää sai olon tuntumaan melkoisen nihkeältä. Onneksi hirvikärpäset eivät pitäneet seuraa koko matkan aikana. Juostessa ajatuksiin hiipi viime vuoden uppoaminen lantiota myöten soiseen pehmeään kohtaan reitin noin 30 km tuntumassa. Tällä kertaa kyseinen paikka ohittui vallan huomaamatta, kenties juuri tähän kohtaan oli rakennettu uudet pitkospuut. Viimeistään näissä maisemissa oli ajantajuni tyystin muuttunut tuttuun pitkän matkan polkujuoksumoodiin. Tuntui kuin olisin ollut metsässä vasta muutaman tunnin. Ilmeisesti intensiivinen keskittyminen polulla juoksuun ja toisaalta metsän virtaavuus tuottavat tilan, jossa nykyhetken kokemus vallitsee. Tässä on kenties osa polkujuoksun koukuttavuudesta, sielu kaipaa tähän meditatiiviseen tilaan pääsyä. Vaikka se on kärsimyksen ja kipeiden lihasten tie, mielen kiemuroiden ja tunnetilojen kohtaamista. Kivikosta nousee hetkittäin timantteja.

Kuva: Juha Saastamoinen@onevision.fi

33,5 km huollossa oli tarjolla makeaa, suklaata ja keksejä. Tunsin pienen nälän häivähdyksen nähdessäni nämä herkut, mutta jatkoin pelkällä urheilujuomatäydennyksellä. Maasto oli helpommin edettävää viimeiset 9 km. Soidinsuon kohdilla oli vielä muutama kipuaminen ja viimeiset kilometrit menivät lasketellen maaliin, tai ainakin melkein. Totesin kanssakilpailijan kanssa juostessamme viimeisiä tuhansia metrejä, että kyllä ne vaan pitkiltä tuntuivat. Lisäksi vasen pohje ja oikea jalkaterä ilmoittelivat vuorotellen kramppiaikeistaan. Mitään suurta väsymystä en kuitenkaan tässä vaiheessa tuntenut. Kalliota ja polkua, polkua ja kalliota vuoron perään ja lopulta odotettu kaarre alamäkeen! Kiihdytin vauhtia kohti maalia, jonne saavuin hyvävoimaisena ja huojentuneena. Maaliviivan ylitettyäni suuntasin suoraan maistelemaan sokeripitoista ja vähitellen myös kisalounaalle hotelliin.

Saavutin tavoitteeni. Aika oli 9 minuuttia parempi kuin viime vuonna (5:40).

Kisapyykki – mitä opin (jos opin?)

Lähdin liikkeelle vähän turhan rivakkaan tahtiin, mutta toisaalta lievää energiattomuutta ei voi täysin laittaa sen piikkiin. Mahdollisesti henkinen valmistautuminen oli liian pliisua, enkä saanut tarvittavaa ärhäkkyyttä juoksuun ja jopa säästelin itseäni. Toisaalta nopea palautuminen kertoi siitä, että kunto on hyvä ja mikään paikka ei ole ollut pitempään kipeä juoksun jälkeen. Toki välittömästi juostua tuntui päkiöissä kuumotusta, minkä kanssa oli ”varsin rattoisa” ajella manuaalivaihteisella autollani kohti kotia. Kaikki tuntemukset olivat kuitenkin poissa seuraavaan aamuun mennessä. Koska päivä oli mennyt pitkälti syömättä, tuli ilta vietettyä sohvalla ja söin kokonaisen vegepizzan. Suurin ponnistus oli jaksaa nousta sohvalta ja työntää pizza uuniin. 

Kisan tunnelmat olivat jälleen loistavat. Polkujuoksutapahtumissa on taikaa, sen olen monella tavalla saanut kokea. Kiitos järjestäjille ja henkilökunnalle, kaikille kannustajille ja kisakavereille. Tästä kohti seuraavaa haastetta Vaarojen maratonille.