Telakalta
taistoon
Elämällä on omat suunnitelmansa. Vuoden 2019 kisoihin
osallistumiset oli suunniteltu ja juokseminen loppui kuin seinään uuden vuoden
aattona 2018. Kävin juoksemassa jo hieman kipuilevalla jalalla ja lopputulema
oli vuoden vaihde pakastevihannespussi jalkaterän ympäri kiedottuna. Tuumasin,
että jospa se tästä kuitenkin parissa viikossa paranisi. Ei, ei ja ei. Jalka
röntgenkuvattiin rasitusmurtuman pois sulkemiseksi. Röntgenin jälkeen pääsin magneettikuvaukseen.
Tämä pystyi osoittamaan koukistajajänteiden ympärillä voimakasta turvotusta.
Vielä oli selvittämättä vaikein asia, miksi yhtäkkiä jänteet olivat näin
reagoineet, olinko tehnyt jotain väärin, olinko juossut liikaa? Miksi jalka ei
oireillut lainkaan silloin, kun taitoin eniten kilometrejä? Kävely sattui
päkiään, varpaita vihmoi ja sähköiskumaisia kipuja tuntui pitkin päivää. Odotin
kivutonta päivää. Kuumottavin ajatus oli, milloin
pääsisin juoksemaan. Onneksi oli talvi pahimmillaan ja polut runsaan
lumikerroksen peitossa. Olin jääräpäisesti päättänyt, että pyöräilisin töihin
ympäri vuoden, säässä kuin säässä. Luultavasti kykenemättömyys juosta, se
pahamainen telakka, antoi lisäpontta pyöräilyyn. Tunkkasin aivan
käsittämättömissä lumipuuroissa ja suolavelleissä tieni töihin ja aloin jopa
pidentää matkaa, että saisin oikein kunnin hikitreeniä päivittäin. Näin
jälkikäteen ajateltuna se todellakin kannatti. Melkoisen henkisen väännön
jälkeen löysin itseni myös kuntosalilta. Alkuvuosi alkoi noudattaa vuoden 2018
kaavaa, jolloin myöskin olin telakalla ja aloin saliharjoittelun, jota pidän mielenterveyden viimeisenä oljenkortena.
Masentuneet olot seuraavat väistämättä, kun vamma ei osoita
mitään paranemisen merkkejä ja mielen on vaikea päästää irti juoksemisesta. Eräänä
sunnuntaina heräsin luonnottoman aikaisin tunteeseen, että minun on pakko
päästä juoksemaan. Kiskoin juoksuvaatteet päälle ja kuuntelematta järjen
pienintäkään pihahdusta, olin jo kiskomassa kilometrejä. Lopputulema oli
masentava ja kivut jatkuivat. Himos
WinterTrail oli jo jäänyt väliin, mutta olin sentään paikalla kannustamassa
miesystävääni, jonka hienosta juoksusta olen aidosti iloinen. Kuitenkin
mielessä kaihersi, pääsenkö enää koskaan juoksemaan.
Apua tilanteeseen löytyi ArtFysion fysioterapeuteilta. Kävin juoksuanalyysissa ja jalkojen
toiminta tutkittiin tarkoin. Aloin saada järkevän selityksen vaivoilleni ja
mikä parasta, harjoitteita, joiden avulla kipuja pitäisi alkaa saada kuriin ja
jalkaterän toimintaa korjattua siten, että jatkossa vaivalta vältyttäisiin.
Aloitin harjoittelun ehkäpä liiankin tunnollisesti, halusinhan päästä
juoksemaan. Tein harjoitteita jatkuvasti töissä ja kotona. Ihana fysioterapeuttini
Tuula jaksoi kannustaa minua vaikeina hetkinä. Jumppasin jalkoja pallojen
avulla ja vähitellen muutosta alkoi tapahtua. Olen löytänyt jaloistani aivan
uusia ulottuvuuksia ja lihaksia, joita en osannut aktivoida aiemmin. Mieli
alkoi virkistyä.
Sain tutumaa juoksuun juuri ennen BodomTrailia, mutta jouduin tekemään ikävän päätöksen juosta
matkasta vain 12 km. Se sujui ilolla ja kevyesti. Olen tyytyväinen aikaani ja
maalissa olin 12. naisista. Bussin lähtiessä kisapaikalta satoi sankasti lunta.
Mietin bussin suloisessa lämmössä, että Karhunkierrokselle olisi alle kuukausi
aikaa. Juoksun onneen sekoittui haikeutta. Rakkaani oli saanut jalkavamman
vähän ennen Bodomia ja hänen osallistumisensa myös Karhunkierrokselle estynyt.
Kummallakin riitti näissä pohdittavaa ja keskusteltavaa. Onneksi pystymme
tukemaan toisiamme. Itse joutuisin jo toista kertaa pudottamaan matkan 34
kilometriin. Tiesin, että 55 kilometriä olisi ollut mahdollisesti liian kova
rasitus juuri kuntoon tulleelle jalalle, joten vaikeat tunteet oli vain
siedettävä. On hämmentävää, kun tietää olevansa kunnossa, mutta kuitenkaan ei
vamman takia ole kykenevä siihen, mitä kunto sallisi.
Karhua
hikoiluttamaan
Kuusamon tutut maisemat ja läskipyöräily innostivat kisaa
edeltävinä päivinä. Ylämäkiin nämä pulskiyksilöt olivat sangen raskaita, mutta
alamäkiin oli niilläkin hauska päästellä. Huomasin kyllä kaipaavani omia
maastopyöriäni. Heikki saapui torstaina Vesan ja Paavon kyydillä ja halusin
heti esitellä hänelle läskit. Kyllä meitä nauratti näillä tunkkaaminen. Perjantaina
kävimme Heikin kanssa kannustamassa perusmatkalaisia alkukilometreillään.
Myöhemmin siirryimme seuraamaan GPS-palleroiden etenemistä kartalla. Illalla
jännitys alkoi tiivistyä ja kisamateriaalin haun jälkeen laittelin varusteita
valmiiksi. Perjantain lämmin ja aurinkoinen sää olisi yöllä muuttumassa
kylmäksi ja saderintamat lähestyivät vääjäämättä. Ei enää harmittanut, että en
ollut pakannut juoksushortseja mukaan.
Kisa-aamut menevät aina nopeutetusti. Mitään yletöntä
kiirettä ei kuitenkaan muodostunut ja Heikki lähti kanssani kisakeskukseen,
josta hän saisi kuljetuksen Konttaisiin huoltopisteelle. Onnentoivotusten jälkeen
siirryin kisabussiin, jossa oli mukavan jännittynyt tunnelma ja puheensorinaa. Juttelin
vierustoverini kanssa ja totesin mielessäni, että oikeastaan sää on hyvä, eikä
lumestakaan ole haittaa, kuuluisasta munahangesta puhumattakaan. Lähtöpaikkaa oli viime vuodesta siirretty ja aloituksessa
oli lyhyt asfalttiosuus. Muutos oli mieluinen, kuten aivan ratkaiseva seikka,
että sain vielä edellisenä päivänä lähtöryhmäksi B:n, jossa olin juossut myös
edellisvuonna. Samassa lähtöryhmässä juoksijoiden eteneminen oli sopivaa
vauhtia, joten saatoin edetä omalla tahdillani helposti alusta alkaen Lähdin
juoksuun pitkissä trikoissa ja teknisessä pitkähihaisessa paidassa,
vedenpitävän takin olin riisunut vain minuuttia-paria ennen starttia ja sullonut
sen kylmän rauhallisesti reppuun. Koko juoksun ajan satoi enemmän tai vähemmän.
Jos taukoja oli, en niitä huomannut. Pukeutuminen osui nappiin (jos
tyylipisteitä ei lasketa), eikä juoksun aikana ollut kylmä. Vaikeudet alkoivat
vasta maaliin päästyä, mutta eipä mennä asioiden edelle.
Ensimmäiset 10 km sujuivat hyvällä vauhdilla ja iloisin
mielin, silloille ei ollut ehtinyt tulla jonoa, portaissa jaksoi vielä hyvin ja
ympärillä oli iloista juttelua. Toisinaan juostessa alkaa musiikki soida päässä.
Tällä kertaa korvia soitatti Mission Impossiblen tunnari! Askeleeni eivät ehkä
viuhtoneet samaan tahtiin kuin Cruisella ja vedin selälleni riippusillalla,
joka oli sateesta äärimmäisen liukas. Jo yli vuoden kipuillut oikea olkavarsi
räsähti kaatumisessa ja sähköiskutteli oikeaan kyynärpäähän saakka vielä monta
kilometriä. Havaitsin, että jalat edelleen toimivat kivuitta ja pistelin
tyytyväisenä kilometrejä menemään.
Siemailin urheilujuomaa, mutta vältin syömästä. Eväänä
juomarepussa olisi ollut hyväksi todettu Trekin
vegaaninen kaurapatukka sekä Clifin
blokseja. Söin jossain 18 - 20 km paikeilla yhden bloksin, mutta makeus
alkoi etoa ja päätin pärjäillä syömättä ainakin Konttaisen huoltoon saakka.
Reitille kuului montakin pitkospuujaksoa. Joillekin osuuksille oli ajettu
soraa, joka oli jalkojen alla hyvin pehmeää. Jossain vaiheessa alkoi
tuntua, että ylämäkiä on pakko olla suhteessa enemmän kuin alamäkeä. Oltiin
kuitenkin menossa enimmäkseen ylös ja joskus vähän hankalasti alas. Raskainta
oli syheröpolku, joka kiemurteli ylämäkeen tarjoillen Kuusamon hienointa
juurakkoa ja kivikkoa. Olin lukenut jostain, että maaston muotojen ja
olosuhteiden seurailu auttaa jaksamaan paremmin kuin sisäisten tilojen ja kehon
toiminnan tarkkailu juostessa. Mielestäni kumpaakin, olosuhteita ja sisäistä
tilaa, on syytä pitää silmällä. Havaitsin upeiden juurien lisäksi, että yhtään
ei väsyttänyt ja olin edennyt mielestäni mukavaa ja tasaista tahtia. Huonot
hetket ja pahoinvointi, jotka viime vuodelta olivat tuttuja, loistivat poissaoloaan.
Konttaisen huoltoon laskeutuminen jyrkkää ja kivikkoista rinnettä oli edessä
yllättävän nopeasti ja tästä olisi enää 7 kilometriä maaliin.
Huoltoon saapuessa Heikki bongasi minut heti ja ehdimme
pikaisesti vaihtaa kuulumiset. Rakkaan näkeminen ilahdutti ja antoi voimia.
Kummankin oli kuitenkin jatkettava, minä kohti seuraavaa ylämäkeä ja Heikki
jatkoi juoksijoiden juomapullojen täyttöä. Huollossa täydensin juomia ja otin
kaksi keksiä, jotka ihme kyllä eivät aiheuttaneet huonoa oloa. Konttaiselta Rukalle on mielestäni sprinttimatkan maastollisesti
vaikein osuus. Köysiin tukeutuen tunkkasin itseäni ylös. Olisinpa ripeämpi!
Köysiä oli myös hankalimmissa, kivikkoisissa alamäissä. Liukkautta en juuri
kerennyt pelätä. Muutenkin kaatumisen pelko antoi jo Vaarojen maratonilla periksi,
joten eteneminen on henkisesti helpompaa. Mäkeä, mäkeä ja nousua Valtavaaralle,
jossa tuuli puhalsi ihanasti ja maisema oli täysin usvan peitossa. Viime
vuodelta muistan kauniit maisemat, nyt niistä oli vain aavistus ja tunne
jossain korkealla olemisesta. Meitä oli vain muutamia samaan aikaan nousussa,
joten tunnelma oli hiljainen ja jotenkin maaginen. Tässä vaiheessa alkoi
tuntua, että maaliin ei ole enää pitkälti ja seuraa kauan odotettu
alamäkiosuus. Muutamia teknisesti haastavia mäkiä oli vielä tulossa ennen
viimeistä nousua Rukalle. Nousun yläpäässä on portaikko ja viimeiset askeleet
huipulle olivat kuitenkin siinä. Juoksin polkua alas ja leveämmälle baanalle
kohti Rukan kylää. Juoksin kovempaa ja kovempaa, mitään alkavaa kramppia ei
koko kisan aikana ollut tuntunut, joten annoin mennä. Siinä se on, sateen
kastelema maisema ja punainen matto. Sukelsin sumun läpi maaliin ja minulle
ojennettiin Karhu-tölkki sekä mitali kaulaan.
Olin juossut 17 minuuttia nopeammin kuin viime vuonna ja
aikani oli 4:43:48. Sijoitus 36./653 naisista. Olen tyytyväinen.
Hyvissä voimin lähdin hakemaan varusteitani ja aloin tuntea
kylmää. Huomasin vaatteiden olevan aika märät ja viettäneeni melkoisen ajan
kylmässä. Pikaisesti juttelin Paavon kanssa, joka oli saapunut 55 k matkaltaan maaliin,
kävin kisateltassa syömässä ja poljin mökille. Käsineet olivat matkalla
kastuneet ja niitä ei voinut enää käyttää. Perillä kädet olivat turvonneet ja
kylmettyneet, enkä meinannut saada ovea auki. Hieroin käsiä, kunnes kipu hieman
helpotti ja laskin lämmintä vettä sormille. Edellisvuonna oli todella lämmin
sää, tässä vaiheessa aloin kaivata sitä. Käsien ja sormien turvotus ja kipu
helpottivat vähitellen ja saunan lämpö vei loput kylmyydet pois.
Kisapyykkiä
Mikä onnistui: 1)Treeniä tuli sittenkin riittävästi ja
oikeassa suhteessa lepoon. Ilman telakkaa olisin saattanut intoutua treenaamaan
liikaakin. Uskoni fysioterapiaan ja omiin vaikutusmahdollisuuksiini vahvistui.
2) Vältyin ensimmäistä kertaa juoksun jälkeisiltä vatsakrampeilta. En juoksun
aikana ottanut ainuttakaan geeliä ja söin vain yhden bloksin ja kaksi keksiä.
Aamiainen oli ollut sama kuin ennenkin: kauraa ja banaania. En kuitenkaan
tuntenut energiavajetta. 3) Henkinen rentous. Huomasin olevani liikkeellä
rennolla ja myönteisellä mielellä. Juoksuun ei liittynyt henkistä stressiä.
Toki harmitti, että olin valinnut 34 k matkan, mutta sitä ei juostessa kerennyt
miettiä. 4) Tasainen juoksu ja tulos paranivat reilusti viime vuodelta.
Kiitän tässä yhteydessä Heikkiä, kannustaneita ystäviäni ja hullua harrastusta ymmärtäviä työkavereitani, etenkin fysioterapeutteja: Leenaa ja ArtFysion Tuulaa ja Jarmoa. Kiitos lääkäreille Heikki L. ja Mervi F. Kiitän JTR:n mahtavaa yhteishenkeä ja toistemme kannustamista. Kiitos elämälle, jolla on omat suunnitelmansa. Kuten opettajani Michael sanoi: Älä tuomitse tilannetta.
Kohti seuraavaa haastetta.