Pyhä Tunturimaraton 11.8.2018
Osallistuminen
ensikertalaisena Pyhä Tunturimaratonille Pyhä-Luoston kansallispuistossa oli
kaikkiaan jännittävä ja tunteita herättävä kokemus. 43 k matka on vuodesta 2014 ollut Buff Trail Tourin
osakilpailuna, mutta tapahtuman järjestäjänä toimi tänä vuonna ensi kertaa NUTS.
Reittiä oli kuvattu tekniseksi ja monipuoliseksi sekä kutsuvaksi vaativine
tunturipätkineen, joten olin yksi haasteeseen vastanneista 535:sta juoksijasta. Tapahtuma oli siis edellisvuodesta
laajentunut ja osallistujia oli 16 eri kansalaisuudesta.
Nuts
Ylläs Pallas 55 k onnistumisen jälkeen olin pitkään leijuvissa tunnelmissa:
juoksuhan on ihanaa ja elämä hymyilee. Vähitellen realisoitui, että seuraava NUTS-hullutus
on tulossa ja siihen on myös valmistauduttava. Pyöräilin ja juoksin. Pyöräilin
ylämäkiä hampaat irvessä ja hellesäässä hikeä tihkuen. Kävin juoksemassa Nuuksiossa
ja vähän toisaallakin, kuitenkin maltillisesti lenkkini pysyivät maksimissaan
20 km matkoissa. Elämä tarjoili
kiinnostavia tapahtumia ja helteet toivat huonosti nukuttuja öitä. Toivoin
jälleen hartaasti, että helteet helpottaisivat ennen Pyhää ja niin kävi, että
sää viimeinkin viileni tapahtumaviikon alla.
Matkantekoa ja kisapaikan tunnelmia
Työviikon
aikana olin vähitellen pakannut mukaan tutut ja turvalliset kisavarusteet, omat
eväät ja hieman tutustunut kisareittiin. Kisaviikon harjoittelu sisälsi
maanantain pitkiksen jälkeen enää pyöräilyä. En valmistaudu pitkiin juoksuihin
mitenkään tankkaamalla, vaan pikemmin jopa kevennän hieman kasvisruokavaliotani
ja huolehdin riittävästä nesteiden saannista.
Matkapäivän
aamuna perjantaina olin herännyt migreeniin ja koko päivä meni siten pienen
väsymyksen vallassa. Lensin Rovaniemelle, josta sujuvasti pikkubussilla pääsi parissa
tunnissa Pyhälle. Bussissa oli sangen tunnelmallista, koska matkassa oli
juoksijoita ja tietenkin keskustelut pyörivät juoksukokemusten ympärillä. Pyhä Tunturihotelliin kirjauduttuani tapasin Heikin, joka oli saapunut
jo edellispäivänä paikalle. Kävimme hakemassa kisatoimistosta numerolaput ja
tutustuimme tapahtumakylään ja yhteistyökumppaneiden tuotteisiin. Olin
ilahtunut, että löysin energiablokkeja, joiden hankinta oli unohtunut
tapahtuman alla. Kisakeskuksessa oli vielä perjantai-iltana rauhallista, mikä
väsyneenä oli vain mukavaa. Myöhemmin
illalla vointi migreenin suhteen oli sen verran parempi, että kiipesimme huipulle
ihailemaan maisemia ja arvioimaan tunturien korkeuksia ja etäisyyksiä. Kiipeily
antoi vähän tuntumaa siihen, mitä olisi tulossa seuraavana päivänä. Mieli rentoutui mustikoita poimiessa, joita rinteet ja metsät olivat pullollaan.
Hikiosuus – kivikon kiroja ja juoksun
hurmaa
Herätys
oli armottomasti kolme minuuttia yli kuuden. Lähdimme aamiaiselle, jonka
jälkeen oli varusteiden pikainen viimeinen tarkistus ja juomapullojen täyttö.
Päädyin jo pakkausvaiheessa ottamaan lötköpullot juomarakon sijaan tälle
matkalle, sillä huoltopisteitä olisi luvassa ilahduttavan tiheään.
Valitettavasti migreeni oli edelleen seuranani, joten jouduin lääkitsemään
itseäni ja lähdin jokseenkin vähissä voimin starttiin. Yöllä oli satanut
runsaasti, mikä tiesi kosteutta ja liukkaita juurakoita ja kiviä.
Startti
oli kovin äkkiä edessä ja alkumatkasta Tajukangas ja Aittakurun porrasosuudet
olivat nopeasti ohitettu. Vähitellen päästiin juoksemaan latupohjilta kunnon
poluille ja pieni soinen kohta tuli ylitettyä ja kenkä miltei jätettyä
turpeeseen. Karhunjuomalammen huoltopiste tuli vastaan erittäin nopeasti ja
ohitin sen ilman täydennyksiä. Tästä alkoikin haasteellinen osuus ja liukkaat
rakkakivet. Vauhti hidastui minulla väkisinkin kävelyksi pahimmissa kohdin.
Katse oli pidettävä tiukasti kivikossa ja maisemien katsominen jäi
muutamaan nopeaan vilkaisuun.
Peurakero, Laakakero ja Noitatunturi tuli ohitettua
vaihtelevissa tunnelmissa. Välillä juostavissa kohdin matka taittui ilolla,
mutta ei juurikaan tuullut ja lämpötilan kohotessa yön sateiden tuoma kosteus
siirtyi hikivirroiksi. Huttuluoman huollossa oli jo tarvetta energian ja
juomien täydennykselle. Tästä alkoi reitti Huttutunturin ja Kapustan kautta
Latvavaaraan. Jossain tarkemmin määrittämättömässä kohdassa reittiä Maija
Oravamäki juoksi vastaan hyvää vauhtia, samoin kärjen vastaantulijoiden joukosta
tunnistin Ivan Bogdanovin ja Tuomas Keisterin. Epäilemättä monta muutakin nimeä
tuli vastaan, mutta katse pysyi polussa.
Väliin
tuli sangen juostavaa osuutta ja annoin mennä. Se oli virhe, sillä ajatukseni
herpaantui jonnekin tulevaisuuden ja elämän suurten kysymysten äärelle ja niinpä
löysin itseni soraisen polun sylistä. Vasen polvi ja reisi, olkapää ja pään
vasen puoli ottivat suoraviivaisen maakontaktin. ”Nytpä oli hyvä, että oli
urheilulasit silmillä, niin en saanut oksista ja mustikoista silmiin”, oli
varmaankin ensimmäinen ajatukseni. Nopea tarkistus: pää kääntyy, jalat toimivat
ja olo ei ole normaalia sekavuutta oudompi. Polvessa on haava, mutta ei syvä.
Juokse! Näytin haavaa huollon ensiapupisteessä ja se puhdistettiin ja
suojattiin. Muutaman kilometrin jälkeen teippaus alkoi irtoilla, joten repäisin
sen lepattamasta juomareppuni taskuun. Oli nimittäin alkanut tuulla ja
raastavien kivikoiden jälkeen paluumatkalla aukeni vähitellen mukavaa juostavaa
osuutta ja löysin uutta energiaa juoksuun.
Nousu
Pyhätunturille oli pitkä, mutta tuuli kevensi oloa. Tuuli tuntui kirkkaalta,
valoisalta ja puhtaalta. Kaipa tässä jonkinlainen hetkellinen juoksun euforia
käväisi, mutta ankarasti oli taas keskityttävä maahan ja kiviin. Jossain
vaiheessa ajatuksissa kävi, että olen varmastikin ylittänyt 20 000 kiviaskelta.
Paljonkohan täällä on kiviä? Kivien reunat pistelivät ajoittain ilkeästi juoksukengän
kangasmateriaalin läpi. Yritin kääntää ajatukset siihen, että pienet pistot vaan
vähän herättelevät jalkoja. Ohittelin muutamia juoksijoita, joilla oli
kramppeja ja muutaman kaatumistapaturman kokeneen henkilön. Pahemmin
loukkaantunut eteni kävellen polvi pakollisten varusteiden joustositeellä
tuettuna ja vakuutteli, ettei tarvitse enempää apua suuntanaan seuraava huolto.
Olin päässyt tähän nähden vähällä. Noin 18 km kohdalla alkanut pahoinvoinnin
tunne oli seuranani koko loppumatkan, mutta tiesin, että hyvällä nesteytyksellä
eli urheilujuomaa erittäin pieninä, mutta tiheinä annoksina, kehoni pystyisi
hyödyntämään nesteet. Säikähdyksellä selvisin myös erään miesjuoksijan kanssa, kun havaitsimme kadottaneemme reittimerkinnät hetkeksi. Eksyminen reitiltä ei missään vaiheessa ole mukava ajatus.
Viimeiset
10 kilometriä reitillä tuntuivat pitkiltä. Ennen loppukilometrit päättävääjyrkkää kivikkonousua täydensin huoltopisteellä kekseillä ja lähdimme toisen juoksijan kanssa etenemään hiekkatietä. Juoksu sujui Sannan kanssa jutellen ja
taas tuli todettua kanssajuoksijan henkisen tuen merkitys. Tieltä kääntyi
oikealle ”polku” eli nousu Kultakeron huipulle (500m). Kivinen on juoksijan tie,
mutta vierivä kivi ei sammaloidu ja kiipeävä juoksija pääsee perille, jollei
vieri alas. Siinä se nousu meni hammasta purren ja lopultakin perjantai-illan
kiipeilystä tuttu huippu aukeni edessäni. Tuosta olisi enää juoksu alamäkeen
kisakeskukseen! Sain käsittämättömästi voimia ja lähdin kiihdyttämään vauhtia
ja sitten rullailemaan melkoisen tiukkaa mäkeä alas. Mutta eipä ollut kiviä,
juostava alamäki, loistavaa! Puolivälistä mäkeä kuului huutoa ja Heikkihän se
siellä oli kannustamassa. Ihana Heikki! Olisin voinut juosta suoraan hänen
sylinsä, mutta matkaa oli vielä edessä. Tässä vaiheessa on tärkeä tietää,
montako satasta vielä, montako metriä, montako askelta. Otin edellä menevää
reilusti kiinni, mutta en päässyt ohi. Ohitin maaliviivan. Olin juossut Pyhän
Tunturimaratonin. Tunnelma oli huojentunut.
Sijoitus
oli N 24. ja aika 5:53
Kuva: All about Lapland Alexander Kuznetsov @allaboutlapland
Kuva:Vesa Aurala @vesaaurala
Kisapyykki – mitä opin (jos opin)?
Reitti
oli itselleni uusi ja välttääkseni ”yllättävän tekninen”-ilmaisun sanonkin,
että heikkouteni paljastava. Tämä tarkoittaa, että lisää laadukasta harjoittelua,
joka tähtää taitojen parantamiseen. Sain kokemusta siitä, miltä tuntuu juosta
kun lähtötilanne ei fyysisesti ole paras mahdollinen, vaikka jalat olivatkin
mukavasti palautuneet Ylläs-Pallakselta. Sain edelleen luottamusta siihen, että
pystyn kyllä näihin juoksuihin ja että ajatustyöllä saa kuitenkin käännettyä negatiivisia oloja
ja olosuhteita voitokseen. Levätä pitäisi edelleenkin enemmän. Nesteitä juoksussa kului todella paljon,
urheilujuomaa meni karkeasti arvioiden 2.5 litraa ja huoltopisteiltä tuli
jokunen makea pala ja suolakurkku nautittua. Pää ja vatsa kestivät yllättävän
hyvin juoksun rasitukset. Jalkaterät olivat hieman arat kivikon jälkeen ja etureidet kiristyivät. Tapahtumaa seurasi hieno ilta ja tuttuun tapaan juoksun jälkeen hieman
levottomasti nukuttu yö. Oli ihana lähteä onnellisin mielin kotimatkalle ja
kohti seuraavaa haastetta Nuuksio Classicia.