Pyhän auringosta Vaarojen lumille - syksyn kisakatsaus

Taivaan luodessa vesisadetta ja räntää on aika palata syyskauden juoksutapahtumiin. Kaikkiaan tunnelmat ovat hyvät. Pysyin kunnossa ja vammoitta, sekä saavutin tavoitteeni BTTF:n kisamatkoilla Pyhällä, Nuuksiossa ja Vaaroilla. Myös elokuu oli vilkas kisatapahtumakuukausi. Onneksi olin tuolloin lomalla ennen uuden työn aloittamista, joten saatoin keskittyä treenaamiseen ja palautumiseen. Tämä myös mahdollisti hyväntuulisen kilpailemisen: asennoituminen juoksuun on muuttunut, kenties vastoinkäymistenkin myötä, melko paineettomaksi.ja suhde juoksuun rennommaksi.

Elokuun aloitti Pyhä tunturimaraton, jossa juoksin BTTF:n osakilpailumatkan 21 km.  Pyhätunturille pääsy aikataulussa oli tällä kertaa ukkosen pahasti viivästyttämän lennon takia hieman jännittävää. Kiitos ja kumarrus Kutilan liikenteelle, jonka bussi odotti yli tunnin minua ja toista samalla lennolla ollutta juoksijaa. Kun lopulta pääsimme perille, olin todella huojentunut! Matkustamisen istumisen kireyksiä purin maastopyöräilemällä ympäriinsä Pyhän upeilla reiteillä. Valokuvasin ja nautin. Kulkupelinä oli tällä kertaa Cube Nutrail fatbike. Lauantaina lähtöviivalla mietitytti, olinko ottanut pyöräilyöverit edellisenä päivänä. Jaloissa tuntui vähän lihaskiristystä ja väsymystä liikkeelle lähtiessä, mutta nämä sulivat pois, kun pääsin kunniolla vauhtiin alun porrasosuuksien jälkeen. Kaikkiaan juoksin hyvillä mielin ja onnistuin välttämään eksymisen reitiltä. Eksyminen tapahtui muutamille kanssajuoksijoille, ja heidän puolestaan harmitti. Pyhän reitin kruunaa raskas nousu tunturin huipulle ja ”laskettelu” alas kisakeskukseen. Onnekseni vältyin jalkakrampeilta ja maaliin saavuin aikaani, olooni ja sijoitukseeni tyytyväisenä. Tapahtumaan olen ollut erittäin tyytyväinen siksi, että se on pienimuotoisemman oloinen kuin vaikkapa massiivinen Nuts Karhunkierros. Alueella on mukava liikkua, kisakeskus on melko pieni ja omaa rauhaakin saa siten ympärilleen, mikä ainakin itseäni auttaa latautumaan ennen juoksua. Oli mukava yllätys tavata perjantaina retkeillessä viime vuoden juoksukaverini reitin loppuosuudelta. Vaihdoimme kuulumisia ja muistelimme hieman viime vuoden tunnelmia.

Kuva: One Vision Juha Saastamoinen

Elokuussa juoksin vielä Sandis Traililla, jossa juoksu sujui, mutta maasto osoitti selkeästi heikot kohtani. Rantakivikkoa ja laskeutumisia isoilta lohkareilta. Juoksun rytmi rantakallioilla ja kivikossa katosi ja hidastuin, tunsin itseni kömpelöksi. Pudottautumisia ja loikkia olisi hyvä ottaa harjoitteluun mukaan. Kilpailu tuntui hyvältä siksi, että miesystäväni Heikki pääsi aloittamaan kisaamisen useamman kuukauden telakan jälkeen. Himos Trailille olin saanut osallistumisoikeuden siirron Himos Winter Traililta. Olin tässä vaiheessa hieman väsynyt ja harkitsin edelliseen iltaan saakka, lähtisinkö lainkaan kisaamaan. Niinpä siinä kuitenkin kävi, että auton keula kääntyi Jyväskylästä kohti Himosta. Se kannatti.Tapasin kisapaikalla tuttuja JTR:n juoksijoita ja jutellessa tunnelma alkoi keventyä. Juoksu ja kävely ylämäkiin olivat yllättävän kepeitä ja ja jostain syystä reitillä oli hilpeä edetä, melkeinpä nauratti ääneen. Sijoituin 17 km Challenge-sarjassa naisten 9./128. Mukava oli tunnelma, vaikka ilmoittautuneita oli 1 200 ja pelkäsin metsässä tulevan ahdasta.   

Eikä siinä vielä kaikki haasteet, sillä syksylle oli vielä kaksi maratonmatkaa tiedossa. Nuuksio Classicissa osallistuimme ensi kertaa tänä vuonna Heikin kanssa samalle matkalle.Tunnelmat kisapaikalla olivat kohdillaan ja olemme myös petranneet kisapaikalle ajoissa saapumisissa. Ehdimme rauhassa valmistautua ja kumpikin oli lähtöviivalla hyvillä mielin. Lähdin toisessa lähtöryhmässä, mikä osoittautui erinomaiseksi ratkaisuksi: sain juosta reippaasti, mutta omalla tasollani yltymättä liian kovaan aloitusvauhtiin. Ensimmäinen osuus Swinghillin huoltopisteelle sujui peräti 20 minuuttia nopeammin kuin edellisvuonna ja loppumatkastakin kuroin 10 minuuttia edellisvuoteen nähden. Pääsin taas pitkien matkojen juoksemisen makuun ja ihanaan tunnelmaan ajantajun muuttumisesta. Metsässä on vain hetkessä seuraavia hetkiä ja loppumatkasta ilahdutti virkistävä rankkasadekuuro. Nuuksiossa on hienoa, että reitti hieman helpottuu loppuaan kohden. Jos voimiaan osaisi säästellä, voisi lopussa lasketella hyvää vauhtia. Viimeinen alamäki oli yhtä juhlaa ja maalissa tunnelmat olivat kohdillaan. Sijoitus oli ikäsarjan 3. ja naisten 22./185. Tästä reissusta en ihan naarmuitta selvinnyt, vaikka en kaatunutkaan. Arvet näkyvät edelleen miltei kaksi kuukautta juoksun jälkeen. Olimme molemmat juoksuumme tyytyväisiä ja illalla maistui pizza, sekä hyvin ansaittu olut.

Kuva: Aapo Laiho

Vaarojen maraton pitää ansaittua paikkaansa BTTF:n finaalina. Kisajärjestelyt olivat aikaisemmista vuosista hieman muuttuneet siten, että kisakeskukseen oli järjestetty minibussikuljetus Kolin kylältä. Edellispäivänä satoi mahtavissa määrin lunta ja räntää. Autossani oli alla kesärenkaat ja havaitsimme, että renkaat eivät tulisi toimimaan näissä olosuhteissa. Tämä lisäsi ainakin omaa jännittyneisyyttäni kisaa edeltävänä päivänä. Kieltämättä olo oli huojentunut siirtyessäni bussiin lauantaina aamulla. Olin nukkunut kohtuullisesti, kyennyt päättämään kisavaatetuksesta oikein (päätös jäi aivan viime hetkiin), ehtinyt ajoissa paikalle ja enää tarvitsisi huolehtia ”vain” juoksemisesta. Heikki oli lähtenyt jo paria tuntia aikaisemmin 65 km matkalleen.Tapasin tuttuja ja huomasin jännityksen jutellessa vähitellen vaihtuvan lievään innostukseen. Lämpötila oli ehkä asteen verran plussan puolella, mikä on varsin toimiva omissa juoksuissani. 

Juoksu tuntui lähtevän hyvin liikkeelle. Reitin liukkaus oli kuitenkin pian käsin kosketeltavaa. Luultavasti noin kymmenen kilometrin kohdalla kallioharjanteella juostessa vedin märällä viistokalliolla suoraan vasemmalle kyljelle nurin ja ilmat keuhkoista pihalle! Tunsin laaja-alaista kipua lonkan ja reiden ulkosyrjän alueella. Takanani juosseet miehet nostivat minut ystävällisesti ylös, sillä itse en saanut jalkoja alle. Jatkoin juoksua ja toivoin, että matkanteko sujuisi paremmin. Olin liikkeellä tutuilla kisakengillä, nastattomana. Nastat tai pitävämmät kengät olivat monesti mielessä reitillä liukastellessani juurakoissa ja kiviltä. Ennen Kiviniemen huoltoa lipesin toisen kerran ja väänsin jalkaterän siten, että kipua tuntui useamman kilometrin ajan. Ohitin juoksijan, joka oli nyrjäyttänyt nilkkansa ja eteni kävellen. Mietin, että olen kuitenkin onnekas, kun vielä pystyin jatkamaan juosten, tosin kivusta sävähdellen. Tein mielessäni päätöksen, että keskeyttäisin huollossa, mikäli kipu ei häviäisi. 

Eteneminen märässä maastossa jatkuvasti varoen tuntui turhauttavalta, mutta voimia oli hyvin jäljellä. Olin tyytyväinen jaksamiseeni kun viimein saavuin venekyyditykseen ja Kiviniemeen. Huollon ohitin pysähtymättä ja vähitellen aloin ottaa lisäenergiaa Clifin ”blokseista”. En ole vielä löytänyt oikein muuta vatsalle ystävällistä syötävää kilpailujen aikana. Energian tarvetta tuntui olevan, joten söin blokseja useammankin kappaleen. Kävelyyn oli silti vaihdettava useaan otteeseen liukastelun vuoksi. Kaaduttuani kolmannen kerran (tällä kertaa pehmeästi juurakkoon) alkoi jo todella harmittaa ja mietinkin, että tuleeko reitillä kaatuminen jokaista kymmentä kilometriä kohden. Kävellessä uskalsin vähän nostaa katsetta polusta ja muutenkin olin sivusilmällä havainnut aivan mahtavan kauniin luonnon läsnäolon. Värimaailma oli poikkeuksellisen upea, sillä lumi oli satanut parhaimman ruskan päälle.Sekoitus oranssia, keltaista, mustaa ja valkoista. Sain havainnoistani hyvää mieltä. 

Kuva: Aapo Laiho

Voimia oli kohtuullisen hyvin jäljellä kun Peiponpellon huollon jälkeen lähdin ylämäkeen, vaikka totesinkin ääneen kanssajuoksijalle alkumatkan ripeyden verottaneen jonkin verran. Loppumatkasta kilometrejä alkoi kertyä jotenkin huomaamattomammin ja ”pian” oli edessä viimeiset kaksi kilometriä ja nousua Kolin kisakeskukseen. Nousu sujui hyvillä voimin, mutta etureidet olivat jo ilmoitelleet väsymisestään. Koetin pitää yllä mahdollisimman tasaista etenemistä, ei hidastuksia saati kiihdytyksiä. Maalin lähestyminen oli vääjäämättä edessä ja äristen olin perillä, juosten. Kisakeskuksessa tuli vietettyä hetki ja rakkaani näkeminen pian juoksuni jälkeen tuntui uskomattoman hyvältä. Hänellä oli ollut erittäin hyvä juoksu ja itsekin onnistuin, aikani parani viime vuodelta huonommista sääolosuhteista huolimatta. Molempien tyytyväisyys juoksuunsa kruunasi kisakauden. Kumpikin olimme selvinneet telakalla olosta ja saavuttaneet tavoitteitamme. BTTF:lla olin kokonaispisteissä naisista 22. ja ikäsarjassani 2. 

Syyskaudella olen kiinnittänyt enemmän huomiota palautumiseen ja lihashuoltoon. Säännölliset käynnit urheiluhieronnassa Jennillä Arctic Gymissä ovat poistaneet kireyksiä ja helpottaneet juoksua. Edelleen käytössä ovat Art Fysiosta Tuulan ohjaamat harjoitteet. Joogaharjoitukset ja joogan ohjaaminen tekevät myös osansa kokonaisuudessa. Kiitän kaikkia hengessä mukana olevia ja kannustaneita. Vaarojen jälkeen on aika tehdä ensi vuoden suunnitelmaa ja edetä jälleen kohti uusia haasteita.

Ylläs Pallas BTTF 37k - Metsäkirmaus

Rentoa valmistautumista 

Aulanko Tower Trailin jälkeen huomasin nilkassa edelleen arkuutta ja myös aiemmin keväällä vaivannut päkiä alkoi lievemmin oireilla uudelleen. Tilannetta helpotti, että vaiva oli tutkittu ja aiemmin kuntoutettu fysioterapiaharjoittein. Sain harjoittelua tiivistämällä oireet pois ennen Ylläksen tapahtumaa. Kuitenkin vammojen takia päädyin vaihtamaan 55 km matkalle ilmoittautumiseni BTTF:n osakilpailumatkaan, 37 km:iin. Ultrille lähdetään vain 100% terveenä. Myös miesystäväni joutui vamman takia perumaan osallistumisensa tapahtumaan ja ultramatkaansa. Viime vuoden Pallaksesta Hettaan juoksusta jäi niin ainutkertainen muisto, että pyrin asennoitumaan Ylläksellä juoksuun kokonaan uutena kokemuksena. Tarjoaisihan reitti kuitenkin pituuteensa suhteessa eniten nousumetrejä. Tapahtumassa oli muutoksia edellisvuoteen nähden: tapahtumakeskuksen siirtäminen Jounin kaupan läheisyyteen tarjosi myös hyvin palveluja ja majoitusmahdollisuuksia kilpailijoille sekä 37 km, 105 km ja 160 km maalialue oli kisakeskuksessa, mikä toi juoksijoita paremmin yhteen.

Ylläksen kilpailua ennen juoksin muutaman pitkän lenkin ja maastopyöräilin sekä koetin levätä riittävästi ja keventää harjoittelua ennen kilpailumatkaa. Saavuin Ylläkselle torstai-iltana, takana oli jo lento Helsingistä Rovaniemelle ja tunnelmallinen bussimatka ilta-auringossa. Majapaikkaan saavuttua ja muutamiin kanssajuoksijoihin tutustuttua lähdin tekemään kevyen kävelyn ja hankkimaan ruokatarvikkeita. Sattumalta kaupassa tapasin Maija Oravamäen ja vaihdoimme muutaman sanan juoksemisesta. Maija oli ihanan iloinen ja positiivinen, hän oli lähdössä 55 km matkalle, joka tänä vuonna juostiin Hetasta Pallakseen.

Reittiin tutustumassa Konan "kaukosäätimellä" (Remote Ctrl)

Vuokrasin erinomaisen e-täysjouston, jolla pääsi kätevästi tutustumaan juoksureittiin aina Ylläkselle nousuun saakka. Kaikkiaan ajoin 44 km ja pienimmällä avustuksella ajotuntuma oli hyvin luonnollinen ja sykkeetkin siten nousivat mukavasti. Paluumatkalla oli hauska kokeilla suurempia tehoja pyörästä. Jalat eivät ajamisesta menneet jumiin ja mieli ainakin virkistyi sähköisen tason ajokokemuksesta. Illalla jännitys alkoi tiivistyä ja tein vielä pieniä kävelyjä kisakeskuksen ympäristössä. Sää tulisi olemaan startin ajankohtaan noin +20 astetta ja aurinkoinen. Reitti oli vaikuttanut ajon perusteella melko kuivalta ja alkuosuus nopeasti juostavalta, vaikka pienen asfalttitien osuuden jälkeen käännyttäisiinkin pitkään, loivaan ylämäkeen ja Tunturijärvelle saakka vuorottelisivat lyhyet loivat nousut ja laskut. Nutsia  pitkää nousua olisi luvassa Ylläs-tunturille rakkakivikossa ja reitin loppupuolella jyrkässä Pirunkurussa.

Tunturijärvi

Metsäkirmaus

Lauantaiaamuna totesin nukkuneeni kohtuullisen hyvin ja lähdin aamiaisen jälkeen kävelemään ja juoksemaan, sillä startti olisi vasta klo 12. Ehdin verrytellä näin jopa 45 minuuttia ja ilokseni jalat tuntuivat kevyiltä ja ripeiltä. Hotellilla tarkistin vielä varusteet ja tietenkin juomarakon kanssa oli taas ongelmia. Olin päättänyt ottaa jo aiemmin käytössä hieman hankalaksi toteamani juomarakon kolmen lötköpullon sijaan, sillä nestesäiliöiksi vaadittiin tälläkin matkalla 1.5 litraa. Kun kaikki oli kunnossa lähtöä varten, toivoin ettei säiliö alkaisi kovasti hölskyä ja kuulostaa selässä olevalta pesukoneelta ja että viime hetkessä keksimäni diy-kiinnitysjärjestelmä pitäisi säiliön paikoillaan. Itse asiassa kiinnitykseni piti niin hyvin, että juoksun jälkeen jouduin käyttämään sen irrotukseen saksia! Huomioin huvittuneena, että olin pakannut matkalaukkuuni mukaan suhteettoman paljon energiageelejä, vaikka todennäköisesti en juoksun aikana käyttäisi yhtäkään. Geelit toimivat pyöräilyssä hyvin, joten eivät ne aivan hukkaan mene. Kisakeskuksesta olin vieläpä ostanut lisää Clifin geelejä ja blokseja, joten olisi ollut geeleissä varaa valita. Juoksureppuuni pakkasin pakollisten varusteiden lisäksi yhden geelin, blokseja ja keskeyttämisen varalta energiapatukan.

En juossut juurikaan, vaan kävelin ympäriinsä lähtöalueella. Odotellessa maaliin saapui jo ensimmäisiä pitkämatkalaisia. Mahtoi heillä olla kokemus, kun sadat juoksijat olivat maalissa vastassa. Tunnelma oli odottava ja jännittyneen oloinen juoksijoiden kesken. Toivoin tällä kertaa, että startti olisi nopeasti käsillä ja niinhän ne minuutit tuttuun tapaan hupenivat ja yhtäkkiä olin juoksussa. Lähdin aika reippaasti ja löysin paikkani. Yllätyin siitä, miten ketterästi pääsin nousemaan ensimmäisen pitkän mäen ja aika ripeään tahtiin lähti juoksu etenemään. Juurikaan tässä vauhdissa ei ohiteltu ja kilometrit taittuivat nopeasti: tähän vaikutti hyvin juostava baana sekä yllättävä rohkeus ja luotto siihen, että voimat tuntuivat riittävän ja hengitys pysyi rauhallisena, vaikka tahti kiristyi. Tunturijärvi oli pian ohitettu. Jälkikäteen huomioin, että tulin juosseeksi ensimmäiset 16 km vauhtia, jota en ole yhtä pitkään rohjennut ylläpitää harjoituslenkeilläni. Ajatukset olivat tässä vaiheessa rauhallisia ja positiivisia, juoksu tuntui helpolta ja jalat tuoreilta. 

Yllättävän nopeasti olimme Ylläksellä. Huoltopisteellä otin vähän vettä ja alkoi melkoinen nousu huipulle. Alkumatka vaikutti lupaavalta, jalat tuntuivat edelleen hyviltä ja energiaa tuntui riittävän. Pidin yllä tasaista nousutahtia ja jopa ohitin muutaman kanssakilpailijan rakkakivikossa. Askeleet löysivät oikeille kiville, uudestaan ja uudestaan. Mitä ylemmäs noustiin, sitä ihanammalta tuntui viilentävä tuuli iholla. Huipulle saavuttua olin onnellinen. Avautuvat maisemat olivat hienot, ja taivaalla oli hetken aikaa pilviä, jotka edelleen tuntuivat viilentävän lämpötilaa. Sitten alamäkeen: paikoin lasku oli melko jyrkkää ja koetin muistella oppeja alamäkitekniikasta. Luultavasti etenemiseni ei ollut kovin tyylikästä, mutta niin vain alas päästiin kompuroimatta ja edelleen hyvissä voimin. 

Juoksijat olivat tässä vaiheessa harventuneet ja oli mukavaa tilan tuntua ympärillä. Vähitellen ennen Kellokkaan luontokeskusta ja huoltopistettä alkoi tuntua lievää väsymystä jaloissa. Reitti Kellokkaalle oli helposti juostavaa ja kevyesti aaltoilevaa metsäisää osuutta ja pian olikin luontokeskuksen läpijuoksu sisätiloissa a Kellokkaan huoltopiste edessä. Arvelin, että lisäenergiaa olisi syytä ottaa ”hyvissä ajoin” eli käytännössä olin jo myöhässä. Syöminen juoksun aikana sopii minulle huonosti. Huoltopisteeltä poimin kuitenkin Jaffa-keksin, jonka sokeri maistui suussa ainakin seuraavan puoli tuntia. Nesteitä alkoi myös kulua enemmän, mikä varmasti auttoi ja juoksu kulki edelleen kohtuullisen hyvällä tunnelmalla. Jossain vaiheessa käännyttiin pitkospuille, joilla tökkäsin jalkani kynnyskohtaan ja horjahdin eteenpäin. Sain tasapainoni kuitenkin korjattua ja vältin kaatumisen. Kipeä olkavarteni kuitenkin taas suivaantui horjahduksesta ja viiltelevä kipu oli seuranani vielä pitkään. Kesänkijärven reunamilla reitti oli helppokulkuista, mutta matkaa oli takana jo 26–27 km ja tunsin houkutusta kävellä välillä.

Pirunkurua kävellen ylös. Photo: @onevision.fi #nutsyllaspallas2019

Yhtäkkiä käännyimme kohti Pirunkurua ja alkunousu vielä jotenkin sujui hyvillä mielin. Nähdessäni rakkakivikon hankaluuden ja nousun jyrkkyyden taisin päätyä hetkeksi nelivetoon ja eteneminen tuntui todellakin hitaalta. Melko pitkällekin edettyä vastassa oli vielä valokuvaaja. Yritin saada jonkinlaista hymyä aikaan, vaihdoimme kuvaajan kanssa pari sanaa (kuulemma autenttinen irvistys on hyvä) ja se piristi kummasti. Takana oli kiipeämässä juoksijoita, jotka olin aiemmin ohittanut ja koitin edetä pitäen paikkani. Edessä etenevä juoksija kaatui kivikkoon, mutta jatkoi matkaansa saman tien. Kesängille kiivettyä oli tunnelma hetken aikaa huojentunut, sillä loppumatkasta ei enää nousumetrejä runsaammin olisi. Yritin palata juoksuun kiipeämisen jälkeen, mutta molemmat pohkeet kramppasivat samaan aikaan ja yritin könkätä eteenpäin jonkinlaista hyppivää puolijuoksua. Tämä näky irvistyksineen taisi tallentua myös kameraan. Lisää urheilujuomaa ja suolan ottaminen repusta tuntui tässä vaiheessa työläältä. Olisi pitänyt pakata suola helpommin saatavilla olevaan taskuun. Pelkäsin jääväni sijoilleni, mikäli pysähtyisin riisumaan reppua. Niinpä jatkoin alamäkeen könköttelyä ja jalat alkoivatkin taas totella ja kivuliaat krampit katosivat. Matka eteni tästä ehkä kilometrin melkeinpä rallatellen ja kohtahan oltaisiin maalissa. Ajatukset ja juoksu pysähtyivät kuitenkin laajaan reisikramppiin, joka oli niin kivulias, että en voinut hetkeen liikkua. Join taas vähän lisää ja pakottauduin kivun hieman helpotuttua liikkeelle. Pian taas juoksin melko normaalin oloisesti ja matka eteni yli 30 kilometriin.

Eteneminen oli sujuvaa, mutta joka kerran kun kengänkärki tökkäsi johonkin, pohjekrampit varoittelivat tulemisestaan. Varusteet alkoivat myös vaivata. Vaikka pesukone-efektiä ei ilmaantunut, olin kiinnittänyt juomarakon letkun hieman huolimattomasti siten, että se hankasi kaulaa enenevässä määrin. Tajusin onneksi letkun toiselle puolen kesken juoksun. Juoksin kieli keskellä suuta ja tietenkin sitten aivan helpossa kohdassa jokin irtokivi lipesi altani ja löysin itseni pölyisenä kyljeltäni. Havaitsin muutaman pintanaarmun ja jatkoin matkaa. Äkkiä olimmekin tutuissa maisemissa, jossa olin käynyt aamulla verryttelemässä, Äkäslompolon järvi oli näkyvissä ja matkaa maaliin oli enää muutama kilometri. Mieliala alkoi kohota ja pidin yllä tasaista, varovaista juoksutahtia. Ohitin muutaman pitkämatkalaisen ja käännyin pitkospuille. Näillä muutama kävelevä juoksija antoi tilaa, ettei tarvinnut kramppiherkkien pohkeiden kanssa hypätä alas. Asfalttiosuudella minut ohitti juoksija ja siinä vaiheessa taistelufiilis iski minuun, joten ohitin hänet ja kiristin vielä tahtia maaliin. Yhtäkkiä olin taas siinä, että juoksu oli takana ja miltei kyyneleet silmissä. Olin suunnattoman kiitollisuuden vallassa, että olin saanut juosta ja tehnyt mielestäni eheän ja hyväntuulisen juoksun. Maaliin päässeen mitali kaulaan ja pian huomasin tulostaulusta, että olin 23. maaliin tullut naisista. Ensiavusta henkilö kysyi jokaiselta maaliintulijalta heti vointia. Taisin vastata, ettei kovin hyvä, mutta aloin äkkiä piristyä ja kävin illan aikana kisateltan tunnelmaa ja antimia maistelemassa.

Kiitollisuus

On suuri onni, että saa juosta.

Kiitän kaikkia myötävaikuttaneita ja hengessä mukana olleita. Lapin luonnossa on sellainen lumous, että osa minusta on jäänyt sinne ja jotain kulkee aina mukana. 

Kohti seuraavaa juoksua - Minna