keskiviikko 5. syyskuuta 2018

Nuuksio Classic Trail Marathon 1.9.2018



Perinteikäs Nuuksio Classic Trail Marathon järjestettiin Nuuksion kansallispuistossa jo seitsemättä kertaa. Nuuksio Classic Ultra Trail 70 km ja lasten Mini Maraton olIvat toista kertaa ohjelmassa mukana. Metsäpoluille starttasi kaikkiaan noin 700 juoksijaa. Ennakkoon oli arvioitu, että polut olisivat kuivan kesän ansiosta hyvässä kunnossa ja polkuverkostoa on myös kunnostettu ja uusia pitkospuita rakennettu. Nuuksio Classic on vuosittain kerännyt osallistujamaksuista hyväntekeväisyyssumman ja tänä vuonna lahjoitettiin 7500 euroa Metsähallitukselle polkuverkoston kunnostukseen.

Kisapakkaus  
 
Pyhä Tunturimaratonilta palautuminen oli sujunut fyysisesti hyvin, mutta tiesin lähteväni Nuuksioon aika vähin odotuksin ”välikilpailuna” ennen Vaarojen maratonia. Kuitenkin mieli alkoi valmistautua koettelemukseen muutamia päiviä ennen kilpailua: Muistiin palautui tunnelmia viime vuoden Nuuksio Classicista, joka oli ensimmäinen maastomaratonini ja itseni voittamisen etappi. Vedin itseni tuolloin aika uuvuksiin, varmasti osaksi fyysistä ja henkistä tottumattomuuttani ja osaksi silloisista elämäntilanteen kuormitustekijöistä johtuen. Jokin kuitenkin päässä tuolloin kilahti ja päätin jo seuraavana aamuna, että aion jatkaa pitkien polkujuoksujen parissa. Tavoitteeksi asetin tälle kerralle saapua parempikuntoisena maaliin ja mielellään vähintään samassa ajassa. Treeniin oli kuulunut Pyhä Tunturumaratonin ja Himos Trailin jälkeen vain yksi pitkis 20 km ja tuttuun tapaan työmatkapyöräilyt ja XC-pyörän ulkoiluttamiset. 

Pyörän kanssa palauttelemassa kisan jälkeen 2.9.18

Hikiosuus

Kisaa edeltävän yön nukuin kohtuullisen vaihtelevasti ja herätessäni tuumasin, että ultran juoksijat ovat jo matkassa, mitä turhaan viikonlopun aikaista herätystä suremaan. Sitä paitsi olinhan lähdössä juoksemaan!  Lähdin ajamaan erittäin hyvissä ajoin kohti Hotelli Nuuksiota, mikä olikin hyvä ratkaisu, sillä onnistuin juuri ennen kisakeskusta harhautumaan reitiltä. Hymyilytti, tässä vaiheessa harhautumisesta ei ollut haittaa, paljon pahempaa on eksyä kisareitiltä. Kisakeskuksessa kuulin ultramatkan kärjen eksyneen reitiltä noin 2 km kohdalla reittimerkinnän vahingon takia ja että heidät kaikki oli puhelimitse tavoitettu ja ohjattu oikealle reitille. Eksyneet saivat aikahyvityksen lopputuloksissa.

Aamu oli sateisen sumuinen ja hiukan ennen lähtöä tuli kuurosateita. Nauroin itselleni mennessäni sateelta suojaan autoon alkulämmittelyiltäni, kun edessä olisi 42.5 km, monta tuntia juoksua ja ainakin alkuvaiheessa sadetta. Myös kengät tulisivat kastumaan tai vähintäänkin mutaantumaan, joten niiden varomisessa ei ollut mitään järkeä. Luin puhelimestani vielä muutaman sopivan ärhäkän kannustusviestin ja lähdin kohti lähtöaluetta.

Startti oli jälleen nopeasti edessä. Tällä kertaa lähtöryhmäni oli 2, mikä osoittautui hyväksi valinnaksi: vältyimme jonoutumiselta kapeilla poluilla. Nuuksio tarjosi tällä kertaa vähemmän upottavaa polkua, mutta sateiden aikaansaama liukkaus juurissa ja kallioilla oli nopeasti todettu. Mutta eiköhän taas iskenyt turha (?) varovaisuus Haukkalampi-Solvallan yhdysreitin portaita laskeutuessa. En vaan kykene hahmottamaan portaiden reunoja kovassa vauhdissa ja yhtäkkiä minusta tulee tylsä porrashipsuttelija. Joku juoksijoista keskusteli takanani kaverinsa kanssa, että ehkäpä jonkinlainen syöksytekniikka olisi hyvä tapa edetä, mutta minulta jäi kyllä toistaiseksi kokeilematta. Sitä paitsi tässä kohdin olisi vielä noin 35 kilometriä jäljellä. Huomasin odottavani Solvallan mäkeä 11 km kohdalla, koska sitten olisi ensimmäinen mentaalinen etappi saavutettu. Kun viimein tuttujen kaarteiden kautta mäki kohosi edessäni olin vakuuttunut, että ylösnousemuksen reittiä oli muutettu viime vuodesta jyrkempään kohtaan! Tämä oli myös todellinen kenkätesti märän kallion takia. Lopultakin viimeiset metrit ylös nelivedolla ”koppiin” kannustushuutojen saattelemana ja matka jatkui kirjaimellisesti alamäkeen kohti huomattavasti teknisempää maasto-osuutta.

Kehossa tuntui pientä energiavajetta. Aloin siemailla urheilujuomaa vähän tiheämmin ja se tuntui auttavan hetkellisesti. Olin syönyt aamulla hyvän ja tutun aamiaisen (kaurapuuroa, banaania, soijajogurttia) jonka voimin tulin lopulta juosseeksi koko matkan. Tänään tuntui siltä, että ei kannattaisi syödä mitään vatsaoireet välttääkseni. Energiageelit antoivat kyllä tarvittavaa lisäpotkua ja olin pullottanut ne, mikä säästi pakkausten avaamiselta ja vähensi riskiä pudottaa roskaa hikisistä sormista.  Välillä matkan teko hymyilytti, sillä vallan hauskoja kippurajuurisia puita tuli vastaan sekä hauskoja paikannimiä. Eräs nuori kannustaja jäi mieleeni erityisen innokkaana: juostessamme lammen rannalta, veden yli kuului ponnekas pojan ääni ”JAKSAA, jaksaa, JAKSAA!”. Kyseessä oli taatusti tuleva polkujuoksija.

Nuuksion mutkitteleva reitti kulkee kauniissa lampi- ja järvimaisemissa ja näistä pääsee nauttimaan etenkin ennen 26 km huoltoa. Kaikkiaan Nuuksion kansallispuistossa on 80 pientä järveä tai lampea. Vaikuttavat näkymät olivat etenkin korkealla jylhän kaunisrinteisessä Pöksynhaarassa. Rantapolut eivät todellakaan olleet kovin upottavia tänä vuonna, mutta maastonmuodot olivat pitäneet rasittavuutensa. Nuuksion reitin vahva puoli onkin vaihtelevuudessa sekä tasaisessa raastavuudessa, jota kuitenkin keventävät lyhyet vauhtibaanat. Näillä baanoilla annoin askeleen venyä ja nautin myös paljon niistä hetkistä, jolloin kanssajuoksijat harventuivat ja oli hiljaista. Nautin yksin juoksemisesta kilpailussakin, mutta myös yhteishengestä ja kaikesta henkisestä auttamisesta kilpailijoiden kesken. Tälläkin reitillä kohtasin tuttuja Ylläs Pallakselta sekä muista yhteyksistä tuttuja kasvoja.

Toisella huoltopisteellä 26 km kohdalla vaihdoin muutaman sanan kannustajieni kanssa sekä täytin juomapullot. Seisahtuessa kostea ja lämmin sää sai olon tuntumaan melkoisen nihkeältä. Onneksi hirvikärpäset eivät pitäneet seuraa koko matkan aikana. Juostessa ajatuksiin hiipi viime vuoden uppoaminen lantiota myöten soiseen pehmeään kohtaan reitin noin 30 km tuntumassa. Tällä kertaa kyseinen paikka ohittui vallan huomaamatta, kenties juuri tähän kohtaan oli rakennettu uudet pitkospuut. Viimeistään näissä maisemissa oli ajantajuni tyystin muuttunut tuttuun pitkän matkan polkujuoksumoodiin. Tuntui kuin olisin ollut metsässä vasta muutaman tunnin. Ilmeisesti intensiivinen keskittyminen polulla juoksuun ja toisaalta metsän virtaavuus tuottavat tilan, jossa nykyhetken kokemus vallitsee. Tässä on kenties osa polkujuoksun koukuttavuudesta, sielu kaipaa tähän meditatiiviseen tilaan pääsyä. Vaikka se on kärsimyksen ja kipeiden lihasten tie, mielen kiemuroiden ja tunnetilojen kohtaamista. Kivikosta nousee hetkittäin timantteja.

Kuva: Juha Saastamoinen@onevision.fi


33,5 km huollossa oli tarjolla makeaa, suklaata ja keksejä. Tunsin pienen nälän häivähdyksen nähdessäni nämä herkut, mutta jatkoin pelkällä urheilujuomatäydennyksellä. Maasto oli helpommin edettävää viimeiset 9 km. Soidinsuon kohdilla oli vielä muutama kipuaminen ja viimeiset kilometrit menivät lasketellen maaliin, tai ainakin melkein. Totesin kanssakilpailijan kanssa juostessamme viimeisiä tuhansia metrejä, että kyllä ne vaan pitkiltä tuntuivat. Lisäksi vasen pohje ja oikea jalkaterä ilmoittelivat vuorotellen kramppiaikeistaan. Mitään suurta väsymystä en kuitenkaan tässä vaiheessa tuntenut. Kalliota ja polkua, polkua ja kalliota vuoron perään ja lopulta odotettu kaarre alamäkeen! Kiihdytin vauhtia kohti maalia, jonne saavuin hyvävoimaisena ja huojentuneena. Maaliviivan ylitettyäni suuntasin suoraan maistelemaan sokeripitoista ja vähitellen myös kisalounaalle hotelliin.
Saavutin tavoitteeni. Aika oli 9 minuuttia parempi kuin viime vuonna (5:40).

Kisapyykki – mitä opin (jos opin?)

Lähdin liikkeelle vähän turhan rivakkaan tahtiin, mutta toisaalta lievää energiattomuutta ei voi täysin laittaa sen piikkiin. Mahdollisesti henkinen valmistautuminen oli liian pliisua, enkä saanut tarvittavaa ärhäkkyyttä juoksuun ja jopa säästelin itseäni. Toisaalta nopea palautuminen kertoi siitä, että kunto on hyvä ja mikään paikka ei ole ollut pitempään kipeä juoksun jälkeen. Toki välittömästi juostua tuntui päkiöissä kuumotusta, minkä kanssa oli ”varsin rattoisa” ajella manuaalivaihteisella autollani kohti kotia. Kaikki tuntemukset olivat kuitenkin poissa seuraavaan aamuun mennessä. Koska päivä oli mennyt pitkälti syömättä, tuli ilta vietettyä sohvalla ja söin kokonaisen vegepizzan. Suurin ponnistus oli jaksaa nousta sohvalta ja työntää pizza uuniin. 

Kisan tunnelmat olivat jälleen loistavat. Polkujuoksutapahtumissa on taikaa, sen olen monella tavalla saanut kokea. Kiitos järjestäjille ja henkilökunnalle, kaikille kannustajille ja kisakavereille. Tästä kohti seuraavaa haastetta Vaarojen maratonille.


maanantai 13. elokuuta 2018

Pyhä Tunturimaraton 43 k 11.8.2018


Pyhä Tunturimaraton 11.8.2018

Osallistuminen ensikertalaisena Pyhä Tunturimaratonille Pyhä-Luoston kansallispuistossa oli kaikkiaan jännittävä ja tunteita herättävä kokemus. 43 k matka on vuodesta 2014 ollut Buff Trail Tourin osakilpailuna, mutta tapahtuman järjestäjänä toimi tänä vuonna ensi kertaa NUTS. Reittiä oli kuvattu tekniseksi ja monipuoliseksi sekä kutsuvaksi vaativine tunturipätkineen, joten olin yksi haasteeseen vastanneista 535:sta juoksijasta. Tapahtuma oli siis edellisvuodesta laajentunut ja osallistujia oli 16 eri kansalaisuudesta.

Nuts Ylläs Pallas 55 k onnistumisen jälkeen olin pitkään leijuvissa tunnelmissa: juoksuhan on ihanaa ja elämä hymyilee. Vähitellen realisoitui, että seuraava NUTS-hullutus on tulossa ja siihen on myös valmistauduttava. Pyöräilin ja juoksin. Pyöräilin ylämäkiä hampaat irvessä ja hellesäässä hikeä tihkuen. Kävin juoksemassa Nuuksiossa ja vähän toisaallakin, kuitenkin maltillisesti lenkkini pysyivät maksimissaan 20 km matkoissa. Elämä tarjoili kiinnostavia tapahtumia ja helteet toivat huonosti nukuttuja öitä. Toivoin jälleen hartaasti, että helteet helpottaisivat ennen Pyhää ja niin kävi, että sää viimeinkin viileni tapahtumaviikon alla. 




Matkantekoa ja kisapaikan tunnelmia

Työviikon aikana olin vähitellen pakannut mukaan tutut ja turvalliset kisavarusteet, omat eväät ja hieman tutustunut kisareittiin. Kisaviikon harjoittelu sisälsi maanantain pitkiksen jälkeen enää pyöräilyä. En valmistaudu pitkiin juoksuihin mitenkään tankkaamalla, vaan pikemmin jopa kevennän hieman kasvisruokavaliotani ja huolehdin riittävästä nesteiden saannista. 

Matkapäivän aamuna perjantaina olin herännyt migreeniin ja koko päivä meni siten pienen väsymyksen vallassa. Lensin Rovaniemelle, josta sujuvasti pikkubussilla pääsi parissa tunnissa Pyhälle. Bussissa oli sangen tunnelmallista, koska matkassa oli juoksijoita ja tietenkin keskustelut pyörivät juoksukokemusten ympärillä. Pyhä Tunturihotelliin kirjauduttuani tapasin Heikin, joka oli saapunut jo edellispäivänä paikalle. Kävimme hakemassa kisatoimistosta numerolaput ja tutustuimme tapahtumakylään ja yhteistyökumppaneiden tuotteisiin. Olin ilahtunut, että löysin energiablokkeja, joiden hankinta oli unohtunut tapahtuman alla. Kisakeskuksessa oli vielä perjantai-iltana rauhallista, mikä väsyneenä oli vain mukavaa. Myöhemmin illalla vointi migreenin suhteen oli sen verran parempi, että kiipesimme huipulle ihailemaan maisemia ja arvioimaan tunturien korkeuksia ja etäisyyksiä. Kiipeily antoi vähän tuntumaa siihen, mitä olisi tulossa seuraavana päivänä. Mieli rentoutui mustikoita poimiessa, joita rinteet ja metsät olivat pullollaan.



 
Hikiosuus – kivikon kiroja ja juoksun hurmaa

Herätys oli armottomasti kolme minuuttia yli kuuden. Lähdimme aamiaiselle, jonka jälkeen oli varusteiden pikainen viimeinen tarkistus ja juomapullojen täyttö. Päädyin jo pakkausvaiheessa ottamaan lötköpullot juomarakon sijaan tälle matkalle, sillä huoltopisteitä olisi luvassa ilahduttavan tiheään. Valitettavasti migreeni oli edelleen seuranani, joten jouduin lääkitsemään itseäni ja lähdin jokseenkin vähissä voimin starttiin. Yöllä oli satanut runsaasti, mikä tiesi kosteutta ja liukkaita juurakoita ja kiviä.

Startti oli kovin äkkiä edessä ja alkumatkasta Tajukangas ja Aittakurun porrasosuudet olivat nopeasti ohitettu. Vähitellen päästiin juoksemaan latupohjilta kunnon poluille ja pieni soinen kohta tuli ylitettyä ja kenkä miltei jätettyä turpeeseen. Karhunjuomalammen huoltopiste tuli vastaan erittäin nopeasti ja ohitin sen ilman täydennyksiä. Tästä alkoikin haasteellinen osuus ja liukkaat rakkakivet. Vauhti hidastui minulla väkisinkin kävelyksi pahimmissa kohdin. Katse oli pidettävä tiukasti kivikossa ja maisemien katsominen jäi muutamaan nopeaan vilkaisuun. 

Peurakero, Laakakero ja Noitatunturi tuli ohitettua vaihtelevissa tunnelmissa. Välillä juostavissa kohdin matka taittui ilolla, mutta ei juurikaan tuullut ja lämpötilan kohotessa yön sateiden tuoma kosteus siirtyi hikivirroiksi. Huttuluoman huollossa oli jo tarvetta energian ja juomien täydennykselle. Tästä alkoi reitti Huttutunturin ja Kapustan kautta Latvavaaraan. Jossain tarkemmin määrittämättömässä kohdassa reittiä Maija Oravamäki juoksi vastaan hyvää vauhtia, samoin kärjen vastaantulijoiden joukosta tunnistin Ivan Bogdanovin ja Tuomas Keisterin. Epäilemättä monta muutakin nimeä tuli vastaan, mutta katse pysyi polussa.

Väliin tuli sangen juostavaa osuutta ja annoin mennä. Se oli virhe, sillä ajatukseni herpaantui jonnekin tulevaisuuden ja elämän suurten kysymysten äärelle ja niinpä löysin itseni soraisen polun sylistä. Vasen polvi ja reisi, olkapää ja pään vasen puoli ottivat suoraviivaisen maakontaktin. ”Nytpä oli hyvä, että oli urheilulasit silmillä, niin en saanut oksista ja mustikoista silmiin”, oli varmaankin ensimmäinen ajatukseni. Nopea tarkistus: pää kääntyy, jalat toimivat ja olo ei ole normaalia sekavuutta oudompi. Polvessa on haava, mutta ei syvä. Juokse! Näytin haavaa huollon ensiapupisteessä ja se puhdistettiin ja suojattiin. Muutaman kilometrin jälkeen teippaus alkoi irtoilla, joten repäisin sen lepattamasta juomareppuni taskuun. Oli nimittäin alkanut tuulla ja raastavien kivikoiden jälkeen paluumatkalla aukeni vähitellen mukavaa juostavaa osuutta ja löysin uutta energiaa juoksuun. 

Nousu Pyhätunturille oli pitkä, mutta tuuli kevensi oloa. Tuuli tuntui kirkkaalta, valoisalta ja puhtaalta. Kaipa tässä jonkinlainen hetkellinen juoksun euforia käväisi, mutta ankarasti oli taas keskityttävä maahan ja kiviin. Jossain vaiheessa ajatuksissa kävi, että olen varmastikin ylittänyt 20 000 kiviaskelta. Paljonkohan täällä on kiviä? Kivien reunat pistelivät ajoittain ilkeästi juoksukengän kangasmateriaalin läpi. Yritin kääntää ajatukset siihen, että pienet pistot vaan vähän herättelevät jalkoja. Ohittelin muutamia juoksijoita, joilla oli kramppeja ja muutaman kaatumistapaturman kokeneen henkilön. Pahemmin loukkaantunut eteni kävellen polvi pakollisten varusteiden joustositeellä tuettuna ja vakuutteli, ettei tarvitse enempää apua suuntanaan seuraava huolto. Olin päässyt tähän nähden vähällä. Noin 18 km kohdalla alkanut pahoinvoinnin tunne oli seuranani koko loppumatkan, mutta tiesin, että hyvällä nesteytyksellä eli urheilujuomaa erittäin pieninä, mutta tiheinä annoksina, kehoni pystyisi hyödyntämään nesteet. Säikähdyksellä selvisin myös erään miesjuoksijan kanssa, kun havaitsimme kadottaneemme reittimerkinnät hetkeksi. Eksyminen reitiltä ei missään vaiheessa ole mukava ajatus.

Kuva: Juha Saastamoinen @onevisionfi


Viimeiset 10 kilometriä reitillä tuntuivat pitkiltä. Ennen loppukilometrit päättävääjyrkkää kivikkonousua täydensin huoltopisteellä kekseillä ja lähdimme toisen juoksijan kanssa etenemään hiekkatietä. Juoksu sujui Sannan kanssa jutellen ja taas tuli todettua kanssajuoksijan henkisen tuen merkitys. Tieltä kääntyi oikealle ”polku” eli nousu Kultakeron huipulle (500m). Kivinen on juoksijan tie, mutta vierivä kivi ei sammaloidu ja kiipeävä juoksija pääsee perille, jollei vieri alas. Siinä se nousu meni hammasta purren ja lopultakin perjantai-illan kiipeilystä tuttu huippu aukeni edessäni. Tuosta olisi enää juoksu alamäkeen kisakeskukseen! Sain käsittämättömästi voimia ja lähdin kiihdyttämään vauhtia ja sitten rullailemaan melkoisen tiukkaa mäkeä alas. Mutta eipä ollut kiviä, juostava alamäki, loistavaa! Puolivälistä mäkeä kuului huutoa ja Heikkihän se siellä oli kannustamassa. Ihana Heikki! Olisin voinut juosta suoraan hänen sylinsä, mutta matkaa oli vielä edessä. Tässä vaiheessa on tärkeä tietää, montako satasta vielä, montako metriä, montako askelta. Otin edellä menevää reilusti kiinni, mutta en päässyt ohi. Ohitin maaliviivan. Olin juossut Pyhän Tunturimaratonin. Tunnelma oli huojentunut.

Sijoitus oli N 24. ja aika 5:53


 Kuva: All about Lapland Alexander Kuznetsov @allaboutlapland

 Kuva:Vesa Aurala @vesaaurala

Kisapyykki – mitä opin (jos opin)?

Reitti oli itselleni uusi ja välttääkseni ”yllättävän tekninen”-ilmaisun sanonkin, että heikkouteni paljastava. Tämä tarkoittaa, että lisää laadukasta harjoittelua, joka tähtää taitojen parantamiseen. Sain kokemusta siitä, miltä tuntuu juosta kun lähtötilanne ei fyysisesti ole paras mahdollinen, vaikka jalat olivatkin mukavasti palautuneet Ylläs-Pallakselta. Sain edelleen luottamusta siihen, että pystyn kyllä näihin juoksuihin ja että ajatustyöllä saa kuitenkin käännettyä negatiivisia oloja ja olosuhteita voitokseen. Levätä pitäisi edelleenkin enemmän. Nesteitä juoksussa kului todella paljon, urheilujuomaa meni karkeasti arvioiden 2.5 litraa ja huoltopisteiltä tuli jokunen makea pala ja suolakurkku nautittua. Pää ja vatsa kestivät yllättävän hyvin juoksun rasitukset. Jalkaterät olivat hieman arat kivikon jälkeen ja etureidet kiristyivät. Tapahtumaa seurasi hieno ilta ja tuttuun tapaan juoksun jälkeen hieman levottomasti nukuttu yö. Oli ihana lähteä onnellisin mielin kotimatkalle ja kohti seuraavaa haastetta Nuuksio Classicia.