maanantai 13. elokuuta 2018

Pyhä Tunturimaraton 43 k 11.8.2018


Pyhä Tunturimaraton 11.8.2018

Osallistuminen ensikertalaisena Pyhä Tunturimaratonille Pyhä-Luoston kansallispuistossa oli kaikkiaan jännittävä ja tunteita herättävä kokemus. 43 k matka on vuodesta 2014 ollut Buff Trail Tourin osakilpailuna, mutta tapahtuman järjestäjänä toimi tänä vuonna ensi kertaa NUTS. Reittiä oli kuvattu tekniseksi ja monipuoliseksi sekä kutsuvaksi vaativine tunturipätkineen, joten olin yksi haasteeseen vastanneista 535:sta juoksijasta. Tapahtuma oli siis edellisvuodesta laajentunut ja osallistujia oli 16 eri kansalaisuudesta.

Nuts Ylläs Pallas 55 k onnistumisen jälkeen olin pitkään leijuvissa tunnelmissa: juoksuhan on ihanaa ja elämä hymyilee. Vähitellen realisoitui, että seuraava NUTS-hullutus on tulossa ja siihen on myös valmistauduttava. Pyöräilin ja juoksin. Pyöräilin ylämäkiä hampaat irvessä ja hellesäässä hikeä tihkuen. Kävin juoksemassa Nuuksiossa ja vähän toisaallakin, kuitenkin maltillisesti lenkkini pysyivät maksimissaan 20 km matkoissa. Elämä tarjoili kiinnostavia tapahtumia ja helteet toivat huonosti nukuttuja öitä. Toivoin jälleen hartaasti, että helteet helpottaisivat ennen Pyhää ja niin kävi, että sää viimeinkin viileni tapahtumaviikon alla. 




Matkantekoa ja kisapaikan tunnelmia

Työviikon aikana olin vähitellen pakannut mukaan tutut ja turvalliset kisavarusteet, omat eväät ja hieman tutustunut kisareittiin. Kisaviikon harjoittelu sisälsi maanantain pitkiksen jälkeen enää pyöräilyä. En valmistaudu pitkiin juoksuihin mitenkään tankkaamalla, vaan pikemmin jopa kevennän hieman kasvisruokavaliotani ja huolehdin riittävästä nesteiden saannista. 

Matkapäivän aamuna perjantaina olin herännyt migreeniin ja koko päivä meni siten pienen väsymyksen vallassa. Lensin Rovaniemelle, josta sujuvasti pikkubussilla pääsi parissa tunnissa Pyhälle. Bussissa oli sangen tunnelmallista, koska matkassa oli juoksijoita ja tietenkin keskustelut pyörivät juoksukokemusten ympärillä. Pyhä Tunturihotelliin kirjauduttuani tapasin Heikin, joka oli saapunut jo edellispäivänä paikalle. Kävimme hakemassa kisatoimistosta numerolaput ja tutustuimme tapahtumakylään ja yhteistyökumppaneiden tuotteisiin. Olin ilahtunut, että löysin energiablokkeja, joiden hankinta oli unohtunut tapahtuman alla. Kisakeskuksessa oli vielä perjantai-iltana rauhallista, mikä väsyneenä oli vain mukavaa. Myöhemmin illalla vointi migreenin suhteen oli sen verran parempi, että kiipesimme huipulle ihailemaan maisemia ja arvioimaan tunturien korkeuksia ja etäisyyksiä. Kiipeily antoi vähän tuntumaa siihen, mitä olisi tulossa seuraavana päivänä. Mieli rentoutui mustikoita poimiessa, joita rinteet ja metsät olivat pullollaan.



 
Hikiosuus – kivikon kiroja ja juoksun hurmaa

Herätys oli armottomasti kolme minuuttia yli kuuden. Lähdimme aamiaiselle, jonka jälkeen oli varusteiden pikainen viimeinen tarkistus ja juomapullojen täyttö. Päädyin jo pakkausvaiheessa ottamaan lötköpullot juomarakon sijaan tälle matkalle, sillä huoltopisteitä olisi luvassa ilahduttavan tiheään. Valitettavasti migreeni oli edelleen seuranani, joten jouduin lääkitsemään itseäni ja lähdin jokseenkin vähissä voimin starttiin. Yöllä oli satanut runsaasti, mikä tiesi kosteutta ja liukkaita juurakoita ja kiviä.

Startti oli kovin äkkiä edessä ja alkumatkasta Tajukangas ja Aittakurun porrasosuudet olivat nopeasti ohitettu. Vähitellen päästiin juoksemaan latupohjilta kunnon poluille ja pieni soinen kohta tuli ylitettyä ja kenkä miltei jätettyä turpeeseen. Karhunjuomalammen huoltopiste tuli vastaan erittäin nopeasti ja ohitin sen ilman täydennyksiä. Tästä alkoikin haasteellinen osuus ja liukkaat rakkakivet. Vauhti hidastui minulla väkisinkin kävelyksi pahimmissa kohdin. Katse oli pidettävä tiukasti kivikossa ja maisemien katsominen jäi muutamaan nopeaan vilkaisuun. 

Peurakero, Laakakero ja Noitatunturi tuli ohitettua vaihtelevissa tunnelmissa. Välillä juostavissa kohdin matka taittui ilolla, mutta ei juurikaan tuullut ja lämpötilan kohotessa yön sateiden tuoma kosteus siirtyi hikivirroiksi. Huttuluoman huollossa oli jo tarvetta energian ja juomien täydennykselle. Tästä alkoi reitti Huttutunturin ja Kapustan kautta Latvavaaraan. Jossain tarkemmin määrittämättömässä kohdassa reittiä Maija Oravamäki juoksi vastaan hyvää vauhtia, samoin kärjen vastaantulijoiden joukosta tunnistin Ivan Bogdanovin ja Tuomas Keisterin. Epäilemättä monta muutakin nimeä tuli vastaan, mutta katse pysyi polussa.

Väliin tuli sangen juostavaa osuutta ja annoin mennä. Se oli virhe, sillä ajatukseni herpaantui jonnekin tulevaisuuden ja elämän suurten kysymysten äärelle ja niinpä löysin itseni soraisen polun sylistä. Vasen polvi ja reisi, olkapää ja pään vasen puoli ottivat suoraviivaisen maakontaktin. ”Nytpä oli hyvä, että oli urheilulasit silmillä, niin en saanut oksista ja mustikoista silmiin”, oli varmaankin ensimmäinen ajatukseni. Nopea tarkistus: pää kääntyy, jalat toimivat ja olo ei ole normaalia sekavuutta oudompi. Polvessa on haava, mutta ei syvä. Juokse! Näytin haavaa huollon ensiapupisteessä ja se puhdistettiin ja suojattiin. Muutaman kilometrin jälkeen teippaus alkoi irtoilla, joten repäisin sen lepattamasta juomareppuni taskuun. Oli nimittäin alkanut tuulla ja raastavien kivikoiden jälkeen paluumatkalla aukeni vähitellen mukavaa juostavaa osuutta ja löysin uutta energiaa juoksuun. 

Nousu Pyhätunturille oli pitkä, mutta tuuli kevensi oloa. Tuuli tuntui kirkkaalta, valoisalta ja puhtaalta. Kaipa tässä jonkinlainen hetkellinen juoksun euforia käväisi, mutta ankarasti oli taas keskityttävä maahan ja kiviin. Jossain vaiheessa ajatuksissa kävi, että olen varmastikin ylittänyt 20 000 kiviaskelta. Paljonkohan täällä on kiviä? Kivien reunat pistelivät ajoittain ilkeästi juoksukengän kangasmateriaalin läpi. Yritin kääntää ajatukset siihen, että pienet pistot vaan vähän herättelevät jalkoja. Ohittelin muutamia juoksijoita, joilla oli kramppeja ja muutaman kaatumistapaturman kokeneen henkilön. Pahemmin loukkaantunut eteni kävellen polvi pakollisten varusteiden joustositeellä tuettuna ja vakuutteli, ettei tarvitse enempää apua suuntanaan seuraava huolto. Olin päässyt tähän nähden vähällä. Noin 18 km kohdalla alkanut pahoinvoinnin tunne oli seuranani koko loppumatkan, mutta tiesin, että hyvällä nesteytyksellä eli urheilujuomaa erittäin pieninä, mutta tiheinä annoksina, kehoni pystyisi hyödyntämään nesteet. Säikähdyksellä selvisin myös erään miesjuoksijan kanssa, kun havaitsimme kadottaneemme reittimerkinnät hetkeksi. Eksyminen reitiltä ei missään vaiheessa ole mukava ajatus.

Kuva: Juha Saastamoinen @onevisionfi


Viimeiset 10 kilometriä reitillä tuntuivat pitkiltä. Ennen loppukilometrit päättävääjyrkkää kivikkonousua täydensin huoltopisteellä kekseillä ja lähdimme toisen juoksijan kanssa etenemään hiekkatietä. Juoksu sujui Sannan kanssa jutellen ja taas tuli todettua kanssajuoksijan henkisen tuen merkitys. Tieltä kääntyi oikealle ”polku” eli nousu Kultakeron huipulle (500m). Kivinen on juoksijan tie, mutta vierivä kivi ei sammaloidu ja kiipeävä juoksija pääsee perille, jollei vieri alas. Siinä se nousu meni hammasta purren ja lopultakin perjantai-illan kiipeilystä tuttu huippu aukeni edessäni. Tuosta olisi enää juoksu alamäkeen kisakeskukseen! Sain käsittämättömästi voimia ja lähdin kiihdyttämään vauhtia ja sitten rullailemaan melkoisen tiukkaa mäkeä alas. Mutta eipä ollut kiviä, juostava alamäki, loistavaa! Puolivälistä mäkeä kuului huutoa ja Heikkihän se siellä oli kannustamassa. Ihana Heikki! Olisin voinut juosta suoraan hänen sylinsä, mutta matkaa oli vielä edessä. Tässä vaiheessa on tärkeä tietää, montako satasta vielä, montako metriä, montako askelta. Otin edellä menevää reilusti kiinni, mutta en päässyt ohi. Ohitin maaliviivan. Olin juossut Pyhän Tunturimaratonin. Tunnelma oli huojentunut.

Sijoitus oli N 24. ja aika 5:53


 Kuva: All about Lapland Alexander Kuznetsov @allaboutlapland

 Kuva:Vesa Aurala @vesaaurala

Kisapyykki – mitä opin (jos opin)?

Reitti oli itselleni uusi ja välttääkseni ”yllättävän tekninen”-ilmaisun sanonkin, että heikkouteni paljastava. Tämä tarkoittaa, että lisää laadukasta harjoittelua, joka tähtää taitojen parantamiseen. Sain kokemusta siitä, miltä tuntuu juosta kun lähtötilanne ei fyysisesti ole paras mahdollinen, vaikka jalat olivatkin mukavasti palautuneet Ylläs-Pallakselta. Sain edelleen luottamusta siihen, että pystyn kyllä näihin juoksuihin ja että ajatustyöllä saa kuitenkin käännettyä negatiivisia oloja ja olosuhteita voitokseen. Levätä pitäisi edelleenkin enemmän. Nesteitä juoksussa kului todella paljon, urheilujuomaa meni karkeasti arvioiden 2.5 litraa ja huoltopisteiltä tuli jokunen makea pala ja suolakurkku nautittua. Pää ja vatsa kestivät yllättävän hyvin juoksun rasitukset. Jalkaterät olivat hieman arat kivikon jälkeen ja etureidet kiristyivät. Tapahtumaa seurasi hieno ilta ja tuttuun tapaan juoksun jälkeen hieman levottomasti nukuttu yö. Oli ihana lähteä onnellisin mielin kotimatkalle ja kohti seuraavaa haastetta Nuuksio Classicia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti